Ymmärrän lähtötilanteen tämänkertaiselle artikkelilleni olevan sen, että toisen maailmansodan juutalaisiin ja heidän kohtaloonsa vähänkään kriittisesti liittyvät kirjoitukset ovat monen mielestä yhtä älyttömiä kuin jos kysymys olisi siitä onko vaikkapa Amerikka ihan oikeasti olemassa, vaiko vain vallan välineeksi luotu satu. … Olkoon näin, nuo tuntemukset voin helposti hyväksyä, mutten sitä, että noiden äimistyneiden tunteiden seuraus on se, että tarraudutaan entistä halukkaammin - jopa pelästyneinä tai raivostuneina - kiinni viralliseen totuuteen sen sijaan, että riittävä määrä absurdeja heittoja herättäisi uteliaisuuden ja halun ottaa asioista omakohtaisesti selvää.
Olisiko niin, että saan kiittää nykyisestä, ilmeisesti jossain määrin poikkeuksellisesta tiedonjanostani - suoranaisesta kaivelemisen pakkomielteestäni - sitä, että koen olleeni uskonnollisen suuntaukseni tähden vuosikymmeniä virallisen valheen (vähintäänkin laaja-alaisen kaunistelun) pakkopaidassa, sen lisäksi, että omasta vapaasta tahdostani - siis typeryyttäni - seikkailin yhden vuosikymmen ajan (taloudellisesti ja maantieteellisesti) totaalisessa tiedonsaannin tyhjiössä ja sen myötä äärimmilleen paisuneessa ’janossa’. Oli miten oli, toivon kovasti, että blogini voisi rohkaista – edes jotakuta – kurkistamaan mitä on asioiden kääntöpuolella. Ei sen vuoksi, että olisi virallisen totuuden sijaan uskottava tämänkertaisen artikkelini Faurissonia, tai varsinkaan minua, vaan, jotta lukija oivaltaisi ettei etenkään historia ole minkään sortin uskonasia, vaan ajan laein toiseen tilaan siirtynyttä todellisuutta, toisen ajan nykyhetkeä, ihmiselämää, joka on tuottanut samalla tavalla jälkiä kuin me koko ajan tuotamme. Ei siis uskoa - vaan todistettavissa olevaa realismia.
Faurissonin käyttämä revisiointimenetelmä on kaikessa yksinkertaisuudessaan älykkään maanläheinen. Jopa vaimoni, joka kuuluu ns. touhukkaaseen kotihengetär-ryhmään naisia (jota ryhmää naisista kaikkien eniten arvostan, vaikkakaan en aina saa innokasta vastakaikua kiihkeille tutkimuksilleni) pysähtyi kanssani Faurissonin innoittamana miettimään sitä kuinka jatkuvasti etenevä vieraantuminen ihmisyyteen liittyvistä perusasioista huolestuttavasti lisää nykyisen - ja tulevien sukupolvien kyvyttömyyttä havaita mitä kummallisimmissakaan saduissa mitään, todellisuuteen siirrettynä, täysin mahdotonta: Kuten aikaisemmin jo vihjasin, olemme vaimoni kanssa viettäneet suhteellisen hiljattain monta vuotta hyvin alkeellisissa oloissa kehitysmaassa ja liiankin verevässä muistissa on se kuinka pelkästään jätehuolto, tosiaankaan – saati välinpitämättömien naapurin sontapapereiden tuhoaminen – ei ole mikään hokkus-pokkus-juttu, kuten se Anne Frankin päiväkirjan henkilöiden kohdalla on, Faurissonin haastatteleman, ”nuoren kirjailijan” isän, Otto Frankin mukaan ollut.
Siispä - Faurissonin Historian Revisionismia koskien Holokaustia – Olkaa Hyvät!
------------------------------------------------------------------------------------------
Lähde: http://www.ihr.org/jhr/v21/v21n2p-7_faurisson.html
Faurissonista
Robert Faurisson on Euroopan merkittävin Holokaustin revisionistitutkija. Vuonna 1929 syntynyt ja Sorbonnessa koulutettu professori Faurisson opetti Lyonin yliopistossa vuodesta 1974 vuoteen 1990. Erikoisalueenaan tekstin tarkka-analyysi, Faurisson saavutti laajaa kunnioitusta Rimbaudin ja Lautréamontin tekstien tutkimuksistaan. Vuosia kestäneen yksityisen tutkimus- ja ajatustyön jälkeen Faurisson paljasti skeptisyytensä ”Holokausti” kaasukammioita koskien, artikkeleissa, jotka julkaistiin Ranskalaisessa päivälehdessä Le Mondessa vuosina 1978 ja 1979. Hän on kirjoittanut lukuisia artikkeleita Holokaustista kaikista näkökulmista, joista monet on kerätty kokoelmateokseen. Neli-niteinen kokoelma hänen revisionistisia kirjoituksiaan, Écrits Révisionnistes (1974-1998) julkaistiin vuonna 1999.
”Vieraillessani ensimmäisen kerran tässä maassa vuonna 1979 ystäväni Gene Brugger oli minua vastassa Kennedyn lentokentällä. Eilen hän muistutti minua siitä kuinka saavuin mukanani Arthur Butzin kirja Hoax (Huijaus) ja tennismaila. Genellä, joka on saksalaista syntyperää, oli minulle tuolloin kysymys. Hän sanoi, ”Olet ranskalainen. Miksi teet tämän saksalaisten hyväksi?” Hän kertoo minun vastanneen, ”En tee mitään saksalaisten hyväksi. Lintu laulaa. Se ei voi muuta kuin laulaa, koska se on sen luonto. Lintu ei voi laululleen mitään.
Toissapäivänä kun olin lähdössä Ranskasta, Adrien, yksi lastenlapsistani, soitti ja sanoi, ”Sinä olet lähdössä”. Vastasin kyllä. ”Mihin sinä menet?” ”Yhdysvaltoihin”. ”Miksi?”. ”On töitä, jotka pitää tehdä”. Hän on hyvin kiltti minulle, tämä poika. Hän sanoi, ”Nyt isoisä, sinun täytyy lopettaa. Teet liikaa töitä. Yötä päivää. Olet hirveän vanha. Kohta sinä kuolet.”
Kuten näette, olen vielä hyvinvoiva ja elossa. Ja vaikka olenkin vanha lintu, luulenpa, että jatkan laulamista. ” (Lainaus Faurissonia tämän esitelmän lopusta)
Seuraava kirjoitelama on mukailtu hänen 29. toukokuuta 2000 pitämästään puheesta 13. IHR konferenssissa, Irvinessä, Kaliforniassa.
------------------------------------------------------------------------------------------
Revisionistinen Menetelmäni
Robert Faurisson
En ole tottunut maassani, douce France, ylistyksiin enkä onnitteluihin. Vain muutama päivä sitten Le Figaro:ssa (26.05.2000) eräs Gérard Slama kirjoitti minun olevan ”tieteellisesti todistetun totuuden vääntelytaidon entinen mestari”. Vastikään (05.24.2000) luin Le Monde des letters:in etusivulta Pierre Vidal-Naquet:in minusta tekemän luonnehdinnan: ”Valheen läheisyydessä, mistä Faurisson on puhtain ilmentymä, tuntee oudosti filosofista huimausta”. Toivottavasti teitä ei huimaa.
Ranskasta löytyy myös hyviä uutisia, tällainen erityisesti, Valérie Igounet nimisen nuoren naisen kirjan julkaisu. Hänen seitsemänsataasivuinen teoksensa Histoire du nègationnisme en France (Paris: Le Seuil, 2000) syntyi alun perin väitöskirjan pohjalta. Kirja on totaalisesti meitä revisionisteja vastaan – mutta meitä on lainattu siinä niin useaan otteeseen, että voidaan sanoa kirjan olevan hyvä ohjekirja maallikolle, joka haluaa tietää mitä revisionisteilla on sanottavanaan. Ehkäpä kirjailijaa pitäisi vainota tämän takia.
Kirja loppuu Holokaustitutkija Jean-Claude Pressacin häikäisevään haastatteluun. Kuten tiedätte, hän on Klarsfeldsin kullannuppu, Pierre Vidal-Naguetin ja muiden samanlaisten kaltainen. Mutta mitä hän sanoo? Ihmeellistä kyllä, hän enemmän tai vähemmän hylkää (juutalaisten) hävittämisen. Pressac ilmaisee hävittämiskannan olevan ”mädän” (Ranskaksi, pourri). ”On liian monia valheita” – ei juutalaisia valheita, Pressacin mukaan, vaan Kommunistivalheita. Hän kysyy, ”Voidaanko asiat oikaista?”, ja vastaa: ”On liian myöhäistä”. ”Virallisille totuuksille ei enää ole tulevaisuutta”, Pressac selittää.
Kenties olemme käännyttäneet Pressacin. Jos on niin, niin ehkäpä se johtuu siitä, että toukokuussa 1995 pyysin oikeutta kutsumaan Pressacin todistamaan yhdessä monista oikeudenkäynneistäni. Älytöntä kyllä, hän tuli. Minulta oli kielletty hänen kuulustelemisensa, niinpä valmensin asianajajani tehtävään. Halusin yksinkertaistaa asioita hänelle, joten sanoin: ”Sinun ei tarvitse kysyä häneltä enempää kuin kaksi kysymystä”. Ensimmäiseksi: ”Julkaisit hiljattain kirjan nimeltä Les Crèmatoires d’Auschwitz: La Machinerie du Meurtre de Masse, jossa on esitetty kuusikymmentä kuvaa; valokuvia, piirustuksia jne. Voisitko näyttää meille kuvan tai piirustuksen kaasukammiosta?” Pressac ei tietenkään voinut. Tämän jälkeen häneltä kysyttiin: ”Mikä on kaasukammio? Ole hyvä ja kuvaile sellainen.” Pressac, kuten yleensä, puhui pitkästi ilmanvaihdosta ja tuulettimista. Hän eksyi niin kauas aiheesta, että istuva tuomari, nainen, yritti auttaa häntä huomauttamalla, ”Mutta Hra. Pressac, tuulettimen oletetaan vaihtavan ilmaa”. Pressac oli purskahtamaisillaan itkuun. Voin sanoa nähneeni, koska sijaintini oli otollinen. Hän sanoi kolmelle tuomarille: ”Teidän tulee ymmärtää, että minulla on vain yksi elämä. Teidän tulee käsittää, että olen yksin tässä taistossa.”
Siispä, kuten näette, jotkut asiat ovat muuttumassa. Nyt, luentooni.
Tiedän, että ne teistä, jotka olette osallistuneet aikaisempiin IHR konferensseihin, olisitte pettyneitä ellei Faurisson-luento olisi kolmiosainen. Tämä on kolmessa osassa. Ensimmäinen koskee revisionistista menetelmääni kirjallisuudessa, sillä olin kirjallisuuden revisionisti ennen kuin minusta tuli historian revisionisti. Saatatte olla jonkin verran ymmällänne, etenkin ne, jotka ette tunne Ranskan kirjallisuutta. Mutta älkää pelästykö: Teen asiasta helpon. Toiseksi, revisionistinen menetelmäni historiassa – eikä ainoastaan koskien ”Holokaustia”. Kolmannessa osassa esittelen useita uusia tutkimuksia - joita minä en voi enää ottaa tehtäväkseni, mutta jotka uusi revisionistien sukupolvi voi ottaa tutkittavakseen. Tulen ehdottamaan uusia tutkimisen muotoja ja menetelmiä, ensinnäkin koskien Anne Frankin päiväkirjaa, toiseksi Einsatzgruppen ongelmaa, seuraavaksi Auschwitzissa olleiden lasten kohtaloa, neljänneksi ”ruskeita juutalaisia”, kuten me Ranskassa kutsumme juutalaisia, jotka toimivat sodan aikana saksalaisten apuna, ja viidenneksi U.S Holocaust Memorial Musemin tiskin-alta-opasta.
Revisionistinen Menetelmä
Revisionismi ei ole ideologia. Se on työskentelemisen menetelmä. Se on yleisesti hyväksyttyjen näkökantojen tarkistamisen ja uudelleen tarkistamisen prosessi. Millä tahansa alalla voidaan revisioida (muokata/tarkastaa/korjata/viimeistellä), fysiikassa, historiassa, missä tahansa, mutta on eri tapoja harjoittaa revisiointimenetelmiä. Kunkin revisionistinen menetelmä riippuu henkilöstä itsestään, hänen luonteestaan ja koulutuksestaan. En sano, että minun menetelmäni olisi paras mahdollinen, mutta yritän selittää menetelmääni, johon olen saanut erikoisvalmennuksen ja erikoiskoulutuksen.
Olen valinnut adjektiiveja kuvaamaan tätä menetelmää. Nämä ovat ne jotka olen valinnut: klassinen, suora, rohkea, uskalias ja hellittämätön – hyvin hellittämätön. On kyse faktasta. Joskus käytän ilmaisua ”nuts and bolts revisionismi” (perustieto revisionismi). Menetelmäni hyljeksii suuria sanoja. Olkaa yksinkertaisia, se jos mikä on vaikeaa. Menkää suoraan kysymyksen ytimen ytimeen ja tuokaa minulle ensin puuro. En tahdo sanoja. Haluan maistella puuroa, mutta ensin, tuokaa minulle puuro – puurolla tarkoitan; ei intellektuelleja esitelmiä eikä saivartelua.
Olette ehkä huomanneet, että olen käyttänyt sanaa ”menetelmä”. En ole sanonut ”metodologia, eli menetelmäoppi”. 1998 olin rakkaimman ystäväni Ernst Zundelin oikeudenkäynnissä todistajana. Juutalainen lakimies kysyi minulta, ”Professori joka todisti koskien Ernest Zundelia ja hänen kirjoituksiaan selitti meille metodologiaan. Mikä on teidän metodologianne Hra. Faurisson?” Vastaukseni oli, ”Minulla ei ole metodologiaa”. Teidän olisi pitänyt nähdä tuon lakimiehen hymy. Hän oli hyvin tyytyväinen. Tässä meillä on professori – ilman metodologiaa! Sanoin, ”Minulla on ainoastaan metodi. Uskon huomanneeni ihmisten hyvin usein käyttävän sanaa ’metodologia’ metodin suureellisena korvikkeena.” Palattuani Ranskaan avasin vaalimani sanakirjan American Heritage Dictionary of the English Language:n. Etsin sanan ”metodologia” ja siellä, sivuhuomautuksessa luki: ”Käytetään enenevässä määrin sanan metodi suureellisena korvikkeena. Lähetin lakimiehelle ja molemmille tuomareille kopiot (erikoinen kahden tuomarin oikeudenkäynti!).
Metodini/menetelmäni on vaikea ja riskaabeli – joskus jopa fyysisesti – koska joskus se vaatii, että menen paikkoihin, joihin en ole tervetullut sekä vaikeiden kysymysten esittämistä. Käyttämällä minun revisionistista menetelmääni saatatte saada läimäytyksen kasvoillenne tai reissun putkaan. Mutta ette voi kainostella historiallisia ongelmia tutkiessanne. Ette voi rajata toimialuettanne papereihin ja arkistoihin – helppoihin töihin.
On hetkiä, jolloin teidän on kohdattava ihmiset kasvotusten, kuten minä kohtasin Anne Frankin isän, tämän kodissa, tai Michael Berenbaumin toimistossaan U.S Holocaust Memorial Museumissa. Berenbaum on hiljattain kirjoittanut esipuheen erittäin painavaan kirjaan, josta olen saanut kopion Ernst Zundelin ystävältä. Näytän kirjaa kameraan: The Holocaust Chronicle (Holokausti kronikka). Kuunnelkaa: Tyhjyyden ääni.
Berenbaumin ongelma on se, että hän kirjoittaa paksumpia ja paksumpia teoksia – ja niiden vaatiessa enemmän ja enemmän lihasvoimaa, ne vaativat vähemmän ja vähemmän aivokapasiteettia. Yrittäkää löytää tästä kirjasta kaasukammio! Kirjassa on satoja valokuvia. Tässä on yksi, havaitset kaksi seinää. Dachaun kaasukammio ”ei koskaan käytössä” (kuten on myönnetty 1960 ja kirjattu seinäplakaattiin Dachaun museossa) tästä huolimatta, muualla kirjassa (sivulla 609) meille kerrotaan, että kammiota käytettiin vain vähän (” … suhteellisesti vain muutamia Dachaun asukkaista kaasutettiin”). Tässä on toinen, toinen valokuva, Belzecin kaasukammiosta. Mutta … oho! Se onkin kuva Auschwitz I:n kaasukammiosta, mikä, kuten tiedämme, on väärennös.
Revisionistinen Menetelmäni Kirjallisuudessa.
Aloitin Latinan opiskelun vuonna 1939, ollessani kymmenvuotias. Kun olin kahdentoista aloitin Kreikan opiskelun. Luulen, että se oli silloin, kun minusta tuli revisionisti. Kerron miksi. Pidin kovasti Latinasta ja Kreikasta, mutta niiden hallinta oli erittäin vaativaa. Latinan kääntäminen Ranskaksi tai Englanniksi on hyvin vaikeaa, Kreikan kääntäminen Ranskaksi tai Englanniksi vielä vaikeampaa, mutta kaikkein vaikeinta on kääntää Ranskaa tai Latinaa joko Latinaksi tai Kreikaksi.
Ranskan kääntäminen Latinaksi ja Kreikaksi opetti minulle tuskallisen totuuden: emme pysty lukemaan edes omaa kieltämme täsmällisesti. Luulemme pystyvämme, mutta emme pysty. Ainoastaan silloin kun ihminen pakotetaan kääntämään omaa kieltään toiselle kielelle, hän huomaa ettei ole lukenut huolellisesti. Huolellisesti lukeminen on jotain mikä on hyvin vaikea suorittaa. Uskon, että jos todella haluamme ymmärtää jotain, meidän on käännettävä teksti kielelle, joka on täysin erilainen kuin omamme: Latinaksi tai Kreikaksi tai Hepreaksi tai Kiinaksi. Kiitos Latinan - ja Kreikankielten opintojeni olen saanut paljon harjoitusta tässä asiassa.
Kamppailin aloittaessani Ranskan kirjallisuuden opettamisen. Ranskassa on tapana antaa oppilaille lyhyt teksti selitettäväksi ja kommentoitavaksi. Ohjaajan tulee tarjota oppilaille useita valmiita kysymyksiä, jotka auttavat heitä tekstin ymmärtämisessä. Minä, myös, tein näin - alussa. Olin kuuliainen. Kunnes eräänä päivänä tajusin, että kysymykset häiritsivät oppilaitteni keskittymistä itse tekstin huolelliseen lukemiseen ja päätin etten enää antaisi heille kysymyksiä. Pyytäisin heitä ainoastaan selittämään tekstin ja luopumaan kommentoinnista.
Menetelmäni opettaa kirjallisuutta ei ollut oppilaiden kannalta riskitön. Sanoin heille: ”Kun tutkitte tekstiä, ahkeroikaa ymmärtääksenne sen merkitys. Lukekaa huolellisesti. Ja nyt kerron teille jotain vaikeaa: hyväksykää lähtökohta, että tekstillä on yksi merkitys, tai merkitystä ei ole. Älkää sekoittako merkitystä kommentointiin”. Opetin heille jonkinlaisen tekniikan. Sanoin: ”Teidän on luettava teksti ja unohdettava kirjoittaja. Jokaisen tekstin kirjoittaja tulee olemaan auctor ignotus” (tuntematon kirjoittaja). Tällä tavalla teillä ei ole ennakkomielipidettä. Huomioikaa otsikko; kirjoittaja käyttää sitä vaikuttaakseen teihin. Aivan sama kuin jos kirjoittaja sanoisi ”Tämä on puhdasta appelsiinimehua”, ja maistaisitte sitä eikä se olisi puhdasta appelsiinimehua. Runouden kohdalla kehotin luokkiani (oppilaitani) kohtelemaan sitä aivan kuin se olisi proosaa, mikä on lähes rikos Ranskassa.
Ranskassa, kuten tiedätte, meillä on hyvin hienostunut älymystö. He ovat ideoineet kaikenlaisia teorioita, joista yksi on tämä: Monimutkaista runoutta kuten Gérard de Nerval:ia, Arthur Rimbaud:ia, Charles Baudelaire:ia, Lautréamont:ia, Apollinaire:a ja Paul Valéry:a, ei tule yrittää ymmärtää. Minun luontoni tuntien, minä kuitenkin halusin ymmärtää heidän runouttaan, rivi riviltä, sana sanalta. Käytin (tai tuhlasin) joskus viikkoja Gérard de Nervalin lyhyen tekstin – vaikean tekstin - parissa. Ehkäpä menetelmäni oli hyvä, sillä usein onnistuin.
1960-luvulla tein itselleni nimen Ranskan kirjallisuudessa. Minulla oli suurenmoinen elämä. Kerran kirjoitin elämäni olevan neljäosainen. Ensimmäinen osa oli perheeni – vaimoni ja kolme lastani – ja elämän ilot. Toinen osa oli ammattini; opettaminen. Kolmas oli kirjallisuuden tutkimukseni. Neljäs osa, kuten arvaatte, oli historialliset tutkimukseni. Ehkäpä minun olisi pitänyt lopettaa kolmanteen osaan, eikä uskaltautua tälle hankalalle neljännelle osalle, mutta minusta tuli myös historian revisionisti.
Revisionistinen Menetelmäni Historiassa
Historiaa koskevasta menetelmästäni puhun laajemmin. Aloitin käyttämällä erittäin tarkasti määriteltyä kyselymenetelmää tutkiessani vuoden 1944 ”Veristä Kesää”, mitä me Ranskassa kutsumme ”Suureksi Puhdistukseksi” (”L’Épuration”).
Kuten lähestyessäni runoutta, yritin keskittää ponnisteluni fokusoimalla pieneen alueeseen Ranskaa. Halusin tutkia kysymystä Ranskan vastarinnan (maquis) suorittamista teloituksista. Se oli vaikea ja vaarallista työtä. Minun piti löytää ja kuulustella miehiä, jotka olivat kuuluneet teloittajajoukkoihin ja kysyä heiltä, ”Miksi osallistuit? Miten pystyit?” Erittäin uuvuttava tapa työskennellä. On mentävä katsomaan paikkoja, joissa teloitukset tapahtuivat. Teloittajien nimet on kirjattava ylös oikein. Tuohon aikaan, kuusikymmentäluvulla, ihmiset olivat hyvin peloissaan, he pelkäsivät etenkin kommunisteja. Mutta tutkin teloituksia vastarinnan kautta, ja kirjoitin löydöistäni. Täytyy muistaa, että meille on kerrottu Ranskassa olleen sodanaikana ”vastarintaa”. Kuulemme puhuttavan ”vastarinnasta” ja ”avustajista/kätyreistä”. Minä väitän, että sodan aikana oli kahdenlaista vastarintaa; vastarintaa koskien Saksan miehitystä ja vastarintaa koskien Kommunistiterroria.
Nyt tulen ”Holokaustiin”. Miten etenin? Olin kuullut ihmisten kertovan leireillä olleen kaasukammioita. Toiset sanoivat, jopa jo tuolloin, ettei mitään kaasukammioita ollut. Mikä historian revisiointimenetelmä oli minulle luontaisin? Se oli sanoa: ”Hyvä on, huomaan ihmisten kiistelevän kaasukammioiden olemassa olosta, nyt siis tarvitaan yksinkertainen kysymys: ”Mikä on natsien kaasukammio? Haluan nähdä sellaisen”.
Niinpä menin Pariisin ”Centre de Documentation Juive Contemporaine” (Nykyjuutalaisten Dokumentaatiokeskukseen). Muistan arkistonhoitajan kysyneen mitä etsin. Kerroin hänelle, ”Valokuvaa Natsien kaasukammiosta”. Mies vastasi ”Meillä on paljon kirjoja”. Sanoin, ”Valokuvaa”. Hän jatkoi, ”Meillä on monia todistuskertomuksia”. Sanoin, ”Valokuvaa”. Tuossa vaiheessa hän kutsui paikalle Rva. Imbertin (muistan hänen nimensä): ”Tule. Tämä Herra haluaa valokuvan Natsien kaasukammiosta”. Vannon teille naisen vastanneen, ”Meillä on monia todistuskertomuksia”. Närkästyneenä arkistonhoitaja sanoi, ”Mutta tämä Herra haluaa valokuvan”. Minut pyydettiin istuutumaan. Istuin siellä kuusikymmentä minuuttia. Naisparka selasi läpi hyllyköitä, avaten kirjan kirjan jälkeen tuloksetta. Viimein hän toi minulle valokuvan, jonka kaikki tuntevat; kypäräpäinen amerikkalainen sotilas seisomassa desinfiointi kaasukammion edessä Dachaussa, ja muita vastaavia kuvia. Ajattelin itsekseni, ”jotain on nyt pielessä”.
Menetelmäni suoruus piilee menemisessä 'keskustan keskustaan'; jopa juutalaisten dokumentaatio keskukseen. Tässä ns. Juutalaisten Dokumentaatiokeskuksessa Pariisissa oli arkisto nimeltä ”Hävittämiskaasutukset”. Sanoin, ”Nyt minua onnisti! Kaikkein oleellisin syyte saksalaisia vastaan löytynee täältä. Aloitan vahvimmasta näytöstä”. No, tutkin vahvimmat syytteet kaasutuksista enkä löytänyt yhtään mitään.
Päätin vierailla paikassa, jossa sanottiin olleen kaasukammioita. Ensin kävin Struthof-Natzweiler:issä, lähellä Strasbourgia, ja totesin, ettei siellä sijaitseva kaasukammio ollut lainkaan kaasukammio, huolimatta näyttävistä kylteistä, joissa luki: ”Kaasukammio”. Saman tien kun julkaisin tutkimustulokseni tuo ”kaasukammio” suljettiin yleisöltä. Yrittäkää päästä katsomaan sitä! ”Kaasukammio” kyltit on edelleen paikoillaan, mutta vierailijoille sanotaan, ”Tapahtuneiden vahingontekojen tähden emme voi päästää vierailijoita katsomaan”, mikä ei ole totta (eikä missään tapauksessa pätevä selitys).
Vieraillessani Majdanek:issa suunnistin heti paikkaan, missä kaasukammion oli määrä olla ollut. Rakennuksen seinässä on edelleen näkyvä kyltti, jonka on kiinnittänyt saksalainen toimivalta, joka leiriä aikoinaan pyöritti, kyltissä lukee: ”Bad und Desinfektion (Kylpy ja Desinfiointi)”. Ajattelin itsekseni, ”Tästä rakennuksesta löydän joko ’Bad und Desinfektionin’, piste, tai ’Bad und Desinfektionin’ ja jotain muuta epäilyttävää”. Se mitä löysin ei ollut mitään muuta kuin ”Bad und Desinfektion”, sekä jotain hyvin leimaa-antavaa: pienen desinfiointiin käytetyn uunin (ilman lämmittämiseen, jotta täistä puhdistusprosessi nopeutuisi) niin sanotun ”kaasukammion” lähellä, ja keskellä ovea paikan lämpömittarille. Kuten huomaatte, menetelmäni ei juurikaan eroa rikoksien poliisitutkinnasta.
Vierailin Auschwitzissa, Treblinkassa ja muissa vastaavissa paikoissa. Jokaisesta löysin 'katoavan' kaasukammion. Aina kun lähestyin kaasukammioita se katosi. En koskaan kuulustellut oppaita. Kuten tiedämme, nuo ihmisparat vain toistavat esitelmää. Aina kun vierailin leireillä, pyysin saada keskustella asiantuntijan kanssa, jolta sitten tivasin selitystä puuttuvasta kaasukammiosta. En koskaan saanut selitystä.
Tutkimusteni tuloksena julkaisin artikkelin sanomalehti Le Mondessa 29. joulukuuta 1978, sekä kirjeen 16. tammikuuta 1979. Esitin yksinkertaisia kysymyksiä (pysytelkää aina yksinkertaisessa): Miten oli mahdollista astua sisään ja tyhjentää kaasukammiot ruumiista, eikö se olisi ollut kuin syaanivetyhappomereen astumista? Miten työntekijät pystyivät käsittelemään ruumiita, kun pelkkä ihokosketus saattoi myrkyttää heidät? Entäpä ruumiiden siirrosta aiheutuva fyysinen ponnistus – tiedämme ettei ihmisen tule rasittaa itseään edes ikkunan avaamisen verran, tilassa, joka on juuri desinfioitu syaanivetyhapolla, sillä hengityksen nopeutuminen lisää myrkytetyksi tulemisen riskiä? Ainoa asia mitä kysyin oli: ”Miten se tehtiin? Antakaa minulle teknisesti järkeenkäypä selitys”. Tiedättekö mitä Pierre Vidal-Naquet, Léon Poiakov ja kolmekymmentäkaksi muuta historioitsijaa vastasivat kysymykseeni? Heillä oli suurenmoinen vastaus, jonka he julkaisivat Le Mondessa 21. helmikuuta 1979. He kirjoittivat. ”Kenenkään ei pidä kysellä kuinka sellainen massamurha oli, teknisesti, mahdollinen. Se oli teknisesti mahdollista, koska se tapahtui”.
Ehkäpä minun olisi pitänyt häipyä ja sanoa: ”Hyvä on, he eivät pysty vastaamaan minulle. Jään vain odottelemaan heidän vastaustaan”. En tiedä miksi jatkoin ja jatkoin tappelemista. Olin ensimmäinen, joka julkaisi suunnitelman oletetuista kaasukammioista, vaikkakin toisen puolen olisi pitänyt julkaista se.
19. tammikuuta 1995 koin elämäni järkytyksen – ja järkytyksiä on ollut monia. Avatessani viikkolehti L’Expressin löysin Eric Conanin (meitä rajusti vastustavan historioitsijan) pitkän artikkelin. Otsikko kuului ”Auschwitz: la M´moire du Mal” (”Auschwitz: Pahuuden Muisto”). Lehdestä, sivulta 68, luin nämä sanat koskien Auschwitz I:n kaasukammiota. ”Kaikki siinä on huijausta”. Samassa artikkelissa Conan kirjoitti asiasta, jota hän itse kutsuu ”väärentämiseksi”: ”Faurissonin oli helppo sanoa niin, etenkin kun museon henkilökunta vetäytyi vastaamasta hänelle”. Siinä se oli. Ja kaiken aikaa se olin minä, jonka piti olla väärentäjä. Tuhoamiseen uskojien piti olla totuuden kertojia. Tuolloin 1995, ortodoksi historioitsija julisti: ”Faurisson oli oikeassa”, mutta lisäsi lopuksi; ”Mitä sitten?”
Sijaintipaikassa vierailu saattaa suoda toisen tehokkaan argumentin, argumentin jota, hämmästyttävää kyllä, edes Fred Leuchter ei pysty viemään ylemmälle tasolle. Jos haluatte osoittaa, että Saksan uunien väitetty teho oli teknisesti mahdoton, voitte tehdä jotain hyvin yksinkertaista. Teidän ei tarvitse kirjoittaa kahtasataa sivua. Menkää vain katsoman krematoriota. Tutkikaa nykyajan krematoriouunien tehoa ja verratkaa niiden tehoa väitettyjen Auschwitzin – lähes kuusikymmentä vuotta aikaisempiin – uuneihin. Voitte tehdä aivan samoin kaasukammion suhteen. Menkää katsomaan amerikkalaista kaasukammiota. Miksi te amerikkalaiset ette tee niin? Näkisitte kuinka monimutkaista on kaasuttaa edes yksi ihminen. Nyt, tietysti tiedämme, että jotkin aspektit virallisessa teloituksessa ovat ns. ylellisyyttä. Kuvitelkaapa vain minkälaista oli vuonna 1924, kun ensimmäinen kaasuteloitus toimeenpantiin Yhdysvalloissa. Huomaatte kuinka hirvittävän monimutkaista kaasuttamisen täytyy vielä nykyäänkin olla. Teidän ei tarvitse kuin verrata amerikkalaisen rangaistuslaitoksen kaasukammiota niin sanottuun Natsi kaasukammioon, niin huomaatte kaasuttamisen väitetyissä Natsi kaasukammioissa olevan mahdotonta.
Vastakkain Asettaminen
Ei riitä, että tutkitte sijaintipaikat, teidän täytyy myös puhua ihmisille. Aivan kuten minä tein, teidän on mentävä sinne missä vaara on. 1994 poikkesin hätyyttelemässä Michael Berenbaumia, joka oli silloinen U.S Hologaus Memorial Museumin tutkimustyönjohtaja. Kierrettyäni museon kahden amerikkalaisen ystäväni kanssa, soitin Michael Berenbaumille aulasta. Kerroin hänelle puhelimessa, ”Nimeni on Robert Faurisson. Haluaisin tavata teidät”. Lainkaan epäröimättä Berenbaum vastasi: Kello on varttia vaille neljä. Mikä tarkoittaa, että vartin yli neljä olette toimistollani”. oli kuin hän olisi odottanut minua koko vuoden!
Kun astuin sisään hänen toimistoonsa, en nähnyt ainoastaan Berenbaumia, vaan kaksi muuta herrasmiestä istumassa sohvalla. He olivat museon johtajat. Todistajani iskivät minua oikealta ja vasemmalta. Berenbaum kysyi, ”Siispä, mitä kysymyksiä teillä on?” Kerroin hänelle, ”Kirjoitin alakerran vieraskirjaan; ’olen vieraillut tässä paikassa 30. elokuuta 1994 (pidän päivämääristä) mutten löytänyt vastausta haasteisiini: ’Näyttäkää tai piirtäkää minulle Natsien kaasukammio’”. (Vaikkakin tiesin, että museossa on kaasukammion malli, halusin kuulla Berenbaumin kertovan minulle, että se on onnistunut malli. Tiesin ettei hän tekisi niin). Hän kysyi minulta, ”Miksi minun pitäisi vastata kysymyksiinne? Kenen kanssa toimitte? Ernst Zundelin. Bradley Smithin. Teidän tulisi tietää, että kuluneen vuoden aikana meillä on ollut kaksimiljoonaa vierasta. Joten, kuka te olette?” Sanoin, ”Teidän täytyy vastata kysymykseen, jonka kirjoitin vieraskirjaan.” Hän vastasi, ”En näe miksi.” Sain yhtäkkiä ajatuksen. Sanoin hänelle. ”Teillä on velvollisuus vastata, koska esitätte syytöksen saksalaisia vastaan.” Ensimmäistä kertaa elämässään, luulen niin, Berenbaum tajusi syyttävänsä saksalaisia yksinkertaisesti sanomalla, että kaasukammiot olivat olemassa. Ajattelin, että hän läimäyttäisi minua kasvoihin. Berenbaum raivostui ja hetken olin varma, että hän kutsuu paikalle turvamiehet. Muistaakseni hän sulki nauhurinsa - ja seuraavan tunnin ajan piinasin tuota miesparkaa.
Revisionistin täytyy olla piirun verran sadistinen. Hänen on palattava ja kysyttävä ”Onko tämä se hammas johon sattuu?” ”Kyllä”. ”Varmastiko?” Tarkoititko tätä?” Tällä tavalla yritän hoitaa kaikki tutkimukseni.
Pitäytykää Yksinkertaisessa
Kun revision kirjallisuutta esikuvani oli Jean-Fracois Champollion, mies joka vuonna 1822 selvitti Egyptin hieroglyfit. Champollion ei tukeutunut suuriin sanoihin ja mahtaviin teorioihin. Hän yksinkertaisesti yritti, sanan sanalta, ymmärtää. Tiedättekö, että ennen Champollionin onnistumista, oli monia professoreita, jotka pystyivät puhumaan noista teksteistä, joita he eivät ymmärtäneet? Heidän selityksensä olivat, tietysti, aina taivaallisia. Tämä teksti oli ”rukous jumalille” tuo ” sen tai tämän sielunsyvyyksiä” ja muuta vastaavaa. Sen jälkeen kun Champollion oli selvittänyt muinaisen Egyptiläisen kirjoitus-systeemin, nuo taivaalliset tekstit osoittautuivat usein listoiksi niin ja niin monesta lehmästä, vuohesta tai lampaasta. Niin intelligenssi tulee työskentelemään. Aina suuria ideoita, aina filosofiaa. Inhoan filosofiaa. Inhoan sitä, koska, itse asiassa, en ymmärrä sitä.
Revisionimi mallini historiassa olisi Sherlock Holmes. On oltava hänen laillaan rohkea, lyhytsanainen ja tarkoituksenmukainen. Näin tulin keksineeksi sanontani ”No holes, no holocaust” (”ei reikiä, ei holokaustia”), jonka olette kuulleet. Lausuin sen ensikertaa yllättäen vuoden 1994 konferenssissamme. Muistan ettei kukaan reagoinut tuolloin mitenkään. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, johtuen ehkä huonosta Englanninkielen taidostani. Kaksi tai kolme vuotta myöhemmin, revisionistit kuten Dr. Robert Countess, alkoi tehdä huomautuksia, ”Mutta meidän tulee olla varovaisia. Sanamuotosi on hyvin lyhyt, ehkäpä se on liian lyhyt”. Ymmärrän moitteen. Kun jokin asia on hyvin lyhyt, ehkä se on liian lyhyt. Monimutkaisia asioita, näyttäisi siltä, ei voi sanoa muutamalla sanalla. Ymmärrän hyvin miksi ihmiset ovat varuillaan, mutta joskus lyhytsanaisuus on hyvä asia.
Ajattelen ”Ei reikiä, ei holokaustia” olevan hyvä sanonta. Näin selitän sen. Kun teillä on hyvin suuri ongelma, tiedätte ettette voi käsittää sitä kokonaisuudessaan. Se olisi mahdotonta. Se on yksinkertaisesti liian iso. Mitä sitten pitää tehdä? On mentävä rohkeasti ytimen keskustan keskustaan. ”Holokaustin” ydin on Auschwitz. Auschwitz on pääpaikka. Näin ollen meillä on iso ympyrä ”H”, ”Holokausti”, sen sisällä pienempi ympyrä; ”A”, niin kuin ”Auschwitz”. Entä mikä on Auschwitzin keskus? Se on ”K” krematorio, joista kuhunkin väitetään kuuluneen ihmisten tappamiseen käytetty kaasukammio. Mikä on ”K:n” keskus? Se voi ainoastaan olla se yksi krematorio, jonka väitetään olevan vahingoittumaton; ”restauroimaton”. Tällainen krematorion on nykyään krematorio numero kaksi Auschwitz-Birkenaussa. Epäilemättäkin Saksalaiset räjäyttivät sen (tai kukaties Venäläiset – sillä ei ole väliä). Vastustajamme sanovat: ”Tämä on se paikka”. Niinpä meidän täytyy matkustaa krematorio II:een, ja perillä meidän on etsittävä koko ”Holokaustin” episentri: Eli reiät krematorio II:n, oletetun, kaasukammion katossa, sillä ne ovat ne reiät, joiden kautta SS miesten oletetaan kaataneen Zyklon B pelletit. Menkää krematorio II:een. Etsikää noita reikiä. Ette löydä yhtäkään.
Charles Provan antoi minulle eilen tämän pamfletin. Hän tarkistaa revisionismiani, mikä on erittäin hyvä asia. Nyt minä aion käydä läpi hänen revisiointiaan minun revisionismistani. En valitettavasti ole vielä päässyt lukemisen loppuun, joten minun on oltava varovainen. Aion kuitenkin kertoa teille saamani ensivaikutelman. Kerroin Hra. Provanille, että aion sanoa muutaman sanan siitä.
Ajattelen, että teos on hyvä. Ensinnäkin se on lyhyt. Toisin kuin Berenbaumin kirjojen kohdalla, ette tarvitse lihasvoimaa pystyäksenne lukemaan sitä. Mitä tähän mennessä voin sanoa, se on hyvin tehty. Ilmiselvästi sen parissa on ahkeroitu kovasti. Silti tutkimuksen menetelmässä on paha virhe. Sanoakseni yksinkertaisesti; teidän ei tule sekoittaa todistusta (ihmisen antamaa todistuskertomusta) ja fyysisiä todisteita, mitä löydätte tapahtumapaikalta.
Te Hra. Provan aloititte todistuksella (todistuskertomuksella). Mutta sen sijaan, että olisitte erottaneet fyysiset todisteet todistuskertomuksen oletetuista reistä, te todistuskertomusta arvioidessanne puhutte siitä mitä sijaintipaikalta pitäisi löytyä. Tämä on asioiden sekoittamista. Toisin sanoen; sen sijaan, että olisitte tuoneet öljyä ja sitten etikkaa tehdäksenne vinaigrettea, toittekin ensin vinaigretten ja teette sitten kovasti työtä erotellaksenne öljyn etikasta, mikä – näettekö – on aivan liian vaikeaa?
Mutta Charles Provan on tehnyt todellista työtä ja meidän on otettava se vakavasti.
Revisionisti Menetelmiä Tulevaisuutta ajatellen
Nyt revisionistisiin menetelmiin uutta revisionistien sukupolvea ajatellen. Täytyy sanoa, että olin melko lailla liikuttunut saapuessani tänne ja nähdessäni German Rudolfin ja Jurgen Grafin työskentelevän tarmokkaasti yhdessä. Tämä on uusi sukupolvi. Yksi heistä, German Rudolf on karkotettu. Mikä häpeä, kaukana kotimaastaan, urastaan, vaimostaan ja kahdesta lapsestaan! Sveitsiläinen Jurgen Graf on tuomittu vankeuteen viideksitoista kuukaudeksi. Eikö se ole häpeä? Mutta olisittepa nähneet nämä kaksi. He työskentelivät iloisina ja ahkerasti. Heidän kaltaisilleen ihmisille haluan nyt puhua ja nostaa esiin useita ideoita tulevia tutkimuksia varten.
Antakaa kun aloitan Anne Frankin päiväkirjasta. Ehkä muistatte minun käyneen tapaamassa Anne Frankin isää, Otto Frankia, Baselissa, Sveitsissä seitsemänkymmentäluvulla. Kuten huijarit aina, hän oli miellyttävä, itse asiassa hyvin miellyttävä. Aina välillä kuulee ihmisten huudahtavan, ”Mutta hän on niin miellyttävä. Miten hän voisi olla huijari?” Huijarit ovat aina miellyttäviä!
Siispä menin tapaamaan Otto Frankia. Haluan katsoa ihmisiä silmiin. Kerroin hänelle, että epäilin vakavasti Anne Frankin päiväkirjan todenperäisyyttä. Hän sanoi ”No, ei se mitään. Olen valmis vastaamaan kysymyksiisi”. Olin onnekas sen suhteen, että hänen (toinen) vaimonsa oli paikalla. (Tulette huomaaman, että hän on tärkeä osa tarinaa). Frank oli sanonut olevansa valmis vastaamaan kysymyksiini, mutta hän oli hivenen kuin Michael Shermer, joka haastatteli minua vuonna 1994. Ehkäpä Otto Frank ajatteli, kuten ajatteli Shermerkin, ”Ahaa, ranskalainen intellektuelli. Seuraa henkevää keskustelua nuoren tytön psykologiasta, vuorovaikutuksesta kahdeksan, samassa piilossa elävän ihmisen kassa sekä tuolloin juutalaisia koskevasta poliittisesta ilmapiiristä, jne.”
Mutta, siinä minä olin perustieto-revisionismini kanssa. Sanoin ”Hra. Frank, te ette voineet pitää mitään ääntä, edes öisin. Jos teitä yskitti, otitte kodeiinia. Teitä oli Amsterdamissa, noissa pienissä huoneissa, kahden vuoden ajan kahdeksan ihmistä, muiden huoneiden ympäröiminä, jotka olivat ’vihollisten’ käytössä. ’Viholliset’ kuuntelivat”. ”Kyllä”, hän myönsi. ”Miten on siis mahdollista, että nuori mies, Peter, hakkaa ullakolla halkoja esitelläkseen Annelle voimiaan? Voitteko kuvitella sen melun? Peter jopa rakentaa huonekaluja ja joka aamu soi herätyskello. Siellä on radio, ja ne kiljunnat kun hammaslääkäri (yksi kahdeksasta on hammaslääkäri) hoitaa potilastaan jne. Miten selität kaiken tämän?” Hänellä ei ollut selitystä.
Seuraavaksi kysyin häneltä, ”Entä jätteet?” Kuunnelkaa nyt tässä ranskalaista intellektuellia! ”Entä jätteet? Sanoit, että ne poltettiin uunissa”. ”Kyllä”. ”Mutta muutitte kesäkuun 12. päivä ja sanotte sytyttäneenne uunin ensimmäisen kerran lokakuun kahdennentoista tai viidennentoista päivän aikoihin. Siispä mitä kesällä tehtiin jätteille ja mitä myöhemmin uunista tulevalle savulle? Asuitte paikassa, jonka oletettiin olevan asumaton. Mutta savu, etenkin öisin, tarkoitta sitä, että talossa on joku. Katselkaapa savua öisin.” Otto Frankilla ei ollut vastausta.
Kyselin miesparalta monia vastaavia kysymyksiä ja hänen vaimonsa huudahteli, ”Ihmeellistä! Niin, miten ihmeessä te pystyitte?” Tai, ”Miten se oli mahdollista?” ”Maul Zu (Ole hiljaa)! mies tuhahti hänelle Saksaksi. Jatkoin ja yhtäkkiä Otto Frank sai älynväläyksen. Hän sanoi minulle ”Hra. Faurisson, olen sataprosenttisesti samaa mieltä kanssanne. Tieteellisesti ja teoreettisesti tapahtumat ovat mahdottomia, mutta ne tapahtuivat”.
Sanoin hänelle, ”Hra. Frank, teette asian hankalaksi minulle. Jos olette samaa mieltä kanssani ettei ovi voi olla samanaikaisesti sekä auki, että kiinni, niin ei ole tarvetta ”tieteelliselle” ja ”teoreettiselle”, mutta jos jatkatte kertoen, että olette omin silmin nähneet sellaisen oven, niin minulla tulee olemaan hankaluuksia asian kanssa. Olkaa hyvä ja vastatkaa kysymyksiini”. Tietenkään vastauksia ei ollut.
Seuraavana päivän hän vei minut pankkiin. Se oli ensimmäinen kerta kun olin koskaan ollut Swiss pankin holvissa, tai minkään muunkaan pankin holvissa. Näin mieleenpainuvat säilytyslokerot, joihin voidaan tallettaa rahaa, koruja ja käsikirjoituksia. Otto Frank otti esiin käsikirjoituksen. Hän sanoi ”katso nyt, tässä se on”. Menimme takaisin hänen kotiinsa katsomaan sitä. Sanoin, ”Hra. Frank, en ole käsialaspesialisti. En ole kiinnostunut käsikirjoituksesta. Se mitä haluan, on, että selität minulle tarinan niin, että se pitää – mutta et pysty”. Tultuani kotiin Baselista, hahmottelin raportin päiväkirjaa koskevista kysymyksistä ja annoin sen saksalaisen ystäväni käytettäväksi, joka oli joutunut vaikeuksiin Saksan oikeuslaitoksen kanssa ilmaistuaan epäilyksiä päiväkirjan todenperäisyydestä.
Saksalainen tuomari tilasi käsiala-analyysin ”Anne Frank” käsikirjoituksesta. Tässä meidän revisionistien täytyy olla varovaisia. Kuulen usein ihmisten sanovan, ”Kuulakärkikynällä kirjoittaminen oli keksitty”. Olkaa varuillanne! Raportti oli täysin riittämätön. Se päätteli, että koko käsikirjoitus oli kirjoitettu samalla kädellä. Muistakaa se. Raportti kertoi, että kirjoitusta oli musteesta kuulakärkikynään, mutta tarkkaa tietoa ei annettu. Emme tiedä kuinka suuri osa ja missä kohdin, jne. Siispä, olkaa varauksellisia saksalaisraportin suhteen.
Otto Heinrich Frank kuoli vuonna 1980. 1986 oletetusta Anne Frankin päiväkirjasta julkaistiin Amsterdamissa ”kriittinen painos”. Seuraavien vuosien aikana ilmestyi saksalainen, ranskalainen ja englantilainen painos. Kaikki neljä olivat lähes yhtä paksuja kuin The Holocaust Chronicle (Berenbaumin saatesanoilla), jonka näytin teille. Ihmiset ajattelivat ”Ahaa, tämä on vastaus Faurissonille”. Kirja jopa sanoo niin: ”Tämä on vastaus Faurissonille.”
No, teidän pitäisi lukea mitä julkaisijat sanovat Otto Frankista. He kaikki kutsuvat häntä valehtelijaksi. Olin oikeassa! Kyseisen ”kriittisen painoksen” lopussa lukee ettei Otto Frankin olisi koskaan pitänyt väittää, että se mitä hän julkaisi oli Anne Frankin todellinen päiväkirja. Kaikesta huolimatta tämä ”opillinen painos” on pelkästään iso bluffi. He esittelevät käsialaa kautta koko tekstin ja sanovat, ”Kuten näette se on samanlaista”. Minun mielestäni se ei ole samanlaista, mutta en ole asiantuntija, joten minun on oltava varovainen. Eikä kysymykseni koskenut käsialaa. Kysymykseni oli: ”Voitteko selittää kaikki tarinan ongelmakohdat?” Sen sijaan, että olisin saanut vastauksen, kirjan alussa yksi julkaisijoita tekee yhteenvedon siitä mitä hän ajattelee minun kirjoittaneen. Yhteenveto on ilmiselvästi karrikatyyri. Jos olin sanonut jotain tyhmää he tietysti raportoivat siitä sanatarkasti.
Neuvon teitä olemaan varovaisia. Kysymys Anne Frankin käsialasta on jotain mitä kutsun ”savusilliksi” (harhaanjohtava toimenpide). Haluaisin jonkun, joka osaa, ja jolle Hollannin - ja Saksankielet ovat tuttuja tekevän tietokoneella vertailuja Anne Frankin päiväkirjan, jollaisena se julkaistiin – suosittu painos – ja uuden suositun painoksen (jonka on editoinut Mirjam Pressler) välillä. Minä itse olen löytänyt kaksi tai kolme eri Anne Frankia. Jos joku tekisi tällaisen vertailun nykyään, luulen, että hän löytäisi kahdeksan tai kymmenen Anne Frankia.
Nyt, koskien Einsatzgruppenia: Luulen, että tämä on kaikkein tärkein ehdotukseni tuleville tutkimuksille. Haluaisin nähdä työtä tehtävän tarkasti koskien niitä saksalaisia, jotka Saksan armeija teloitti juutalaisten tappamisen vuoksi. Kyllä, Marinkassa, Venäjällä, kaupunginjohtaja tappoi yhden juutalaisen naisen. Hän joutui Saksan armeijan sotaoikeuteen ja tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin. Minulla on monia vastaavia esimerkkejä.
Kenttämarsalkat List, von Kuechler, von Mantein; Kenraali Otto Dessloch; Kenttämarsalkka von Kleist; Kenraali Kittel: jokainen heistä määräsi saksalaisen sotilaan, upseerin tai virkamiehen teloitettavaksi, tämän tapettua yhden tai useamman juutalaisen. Miten tämä oli mahdollista jos toimintaperiaate oli fyysisesti hävittää kaikki juutalaiset? Minun mielestäni von Mansteinille, Listille, von Kuechlerille, von Kleistille ja Kittelille pitäisi istuttaa puut Jerusalemin Oikeudentuntoisten (pakanoiden) Ei-juutalaisten Bulevardille (Avenue of Righteous Gentiles). Ja miksei yksi myös Adolf Hitlerille? Hitler määräsi ihmisiä teloitettavaksi juutalaisten tappamisesta.
Tämä on sellainen kysymys, jota revisionistin pitäisi tutkia.
Minulla ei ole aikaa puhua ”ruskeista juutalaisista”, juutalaislapsista Auschwitzissa eikä, siitä mitä kutsun ”Holocaust Memorial Museumin tiskin-alta-oppaaksi”; revisionisti-opastettu kierros kyseisessä museossa.
Ehkä olette kuulleet pessimismistäni. Haluan sanoa muutaman sanan siitä. Syistä, joita en ehdi nyt selittää, olen melko pessimistinen. Antakaa kun selitän. Vieraillessani ensimmäisen kerran tässä maassa vuonna 1979 ystäväni Gene Brugger oli minua vastassa Kennedyn lentokentällä. Eilen hän muistutti minua siitä kuinka saavuin mukanani Arthur Butzin kirja Hoax (Huijaus) ja tennismaila. Genellä, joka on saksalaista syntyperää, oli minulle tuolloin kysymys. Hän sanoi, ”Olet ranskalainen. Miksi teet tämän saksalaisten hyväksi?” Hän kertoo minun vastanneen, ”En tee mitään saksalaisten hyväksi. Lintu laulaa. Se ei voi muuta kuin laulaa, koska se on sen luonto. Lintu ei voi laululleen mitään. Niinpä, jopa pessimistisen linnun täytyy laulaa.”
Toissapäivänä kun olin lähdössä Ranskasta, Adrien, yksi lastenlapsistani, soitti ja sanoi, ”Sinä olet lähdössä”. Vastasin kyllä. ”Mihin sinä menet?” ”Yhdysvaltoihin”. ”Miksi?”. ”On töitä, jotka pitää tehdä”. Hän on hyvin kiltti minulle, tämä poika. Hän sanoi, ”Nyt isoisä, sinun täytyy lopettaa. Teet liikaa töitä. Yötä päivää. Olet hirveän vanha. Kohta sinä kuolet.”
Kuten näette, olen vielä hyvinvoiva ja elossa. Ja vaikka olenkin vanha lintu, luulenpa, että jatkan laulamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti