"KERTAVIERAILU" KYLÄSSÄ

Raahasin paikalle ”Kertavierailun” (arvostamani tuntematon henkilö, joka aina silloin tällöin kirjoittelee netin kansallismielisillä areenoilla) kopioimalla kokonaisuudessaan hänen 24.11.2008 Suomen Sisun keskustelupalstalle postittaman kirjoituksen.

Huolestuneena uusien perussuomalaisvaltuutettujen paniikkisohimisista yhdyn täysin ”Kertavierailun” analyysiin maahanmuuttokriittisten kiireellisestä organisaatiotarpeesta.
Jo pelkästään se, että vastapuolen raivo kohdistuu Halla-ahon henkilöön viestii siitä, että joukot keulakuvan takana ovat järjestäytymättömiä; joko liian löyhästi kiinni perussuomalaisten puolueessa, tai täysin tuuliajolla Halla-ahon hajussa. Henkilökohtaisesti kannatan perussuomalaisten valmiin organisaation tehokkaammin hyödyntämistä silläkin uhalla, että asiat etenevät hivenen maltillisemmin, pelkkä järkevä mieli ja suuri rähisevä maanalainen ihailijajoukko kun ei pitemmän päälle riitä. Enemmän yhteistyötä niin vihan tuntukin jaettuna laimenee, paniikki talttuu ja hätiköidyiltä, hölmöiltä vastaan sohimisilta vältytään. Asia on liian tärkeä hukattavaksi.


"Nyt näyttää olevan käynnissä niin rankka lokakampanja maahanmuuttokriittisiä keskushahmoja vastaan, että tässähän on pian jokaisen ulkopuolisenkin pakko aktivoitua järjen puolustamiseksi.

Esimerkkinä lokakampanjoinnista mainittakoon yksi kaikkein tyypillisimmistä viestinnän likaisista tempuista, eli mustamaalattavat henkilöt ja organisaatiot mainitaan jonkin kauhistuttavan asian vierellä (jollaisia voivat edustaa esim. tutkintapyynnöstä laadituissa otsikoissa mainitut raiskaukset tai Aamulehden törkyjutussa mainittu Kauhajoen surmatyö, yms.), jotta lukija liittäisi nämä asiat jatkossakin alitajuisesti toisiinsa. En osaa sanoa, kuinka hyvin tällainen rinnakkainasettelutemppu oikeasti tehoaa, vai onko kysymys vain tiedotusopillisesta myytistä, mutta tällainen motiivi ainakin selittäisi muuten käsittämättömät lehtijutut, joissa ei ole ollut mitään perusteluita väitetyistä kausaalisuuksista maahanmuuttokriittisten keskushahmojen ja väkivallan tai muukalaispelon esiintymisen välillä, mikä viittaisi pyrkimykseen vain negatiivisen muistijäljen jättämisestä puhtaasti mustamaalaussyistä.

Kun tähän vielä lisätään puoluepoliittiset yritykset vaikeuttaa Perussuomalaisten etenemistä, niin nämä viimeaikaiset sortotoimet maahanmuuttokriitikoita ja Perussuomalaisia vastaan vaikuttavat ainakin alustavasti omaan silmääni siltä, että tarkoituksena on pystyttää maahanmuuttokriitikoita - sekä pian ehkä kaikkia muitakin yhteiskunnassamme jäljellä olevia järjen puolustajia - vastaan politiikkaan kartellimainen kynnys vaikuttamismahdollisuuksille, jotta 1960-lukulaista irrationaalisuutta kannattavat kulttipuolueet sekä suurten puolueiden globalististen EU-utopistien kartelli säilyttäisivät täydellisen hegemoniansa suomalaisessa politiikassa.

Vihervasemmistolaiset toimijat näkyvät valinneen itsensä tämän kynnyksen toteuttajiksi. Suuret puolueet ovat sen sijaan olleet yllättävän hiljaa maahanmuuttokriitikoiden suhteen, joten lähes jokaisen näitä vastaan äskettäin hyökänneen toimittajan, poliitikon ja muun yhteiskunnallisen vaikuttajan maailmankuva näyttää kuuluvan siihen aatekategoriaan, jota olen tällä palstalla kutsunut Spiral Dynamicsin termillä vihreäksi meemiksi (kts. Google-hakutermi "mean green meme"):

http://whatsinyourmind.typepad.com/whatsinyourmind/2005/01/the_mean_green_.html

http://www.thefighting44s.com/forum/showthread.php?p=31281

Ne verbaaliset hyökkäykset maahanmuuttokriitikoiden kimppuun, joita olen lukenut tai omin korvin kuullut, ovat olleet neuroottisen aggressiivisia mutta karmean inkompetentteja roiskaisuja. Kyseessä eivät siis ole olleet hyökkääjät, joita voisi pitää vähäisessäkään määrin poliittisten realiteettien ymmärtäjinä, joten yritän tässä viestissäni spekuloida, mistä tässä inkompetenttien tavisten hyökkääjätyypissä oikein on kysymys. Vaikka evidenssiä kunnon johtopäätöksiin ei vielä olekaan, kirjoitan tähän omia arvauksiani aiemmin esittämieni teorioiden kuten sukupolvianalyysin pohjalta.

Yksi mahdollisuus on sellainen, että koska kunnallisvaalitulos aiheutti poikkeuksellisen muutoksen Suomen status quohon, tämä muutos laittoi poliittisten amatöörien mielikuvituksen laukkaamaan varsinkin kulttihenkisimmissä puolueissa. Vihervasemmiston kohdalla tämä sitten realisoitui näytelmänä, jossa ikään kuin harrastelijateatteri sai päähänsä koittaa esittää 1960-luvun Herbert Marcusen, 1980-luvun SPLC:n sekä lisäksi Yhdysvaltain 1990-luvun kulttuuritaistelijoiden rooleja 2000-luvun Suomeen siirrettynä: siis retronäytelmää. Kun vielä muistamme, että Suomessa on USA:han verrattuna hyvin vähän asukkaita ja siten niukasti kunnollisia poliittisia johtohahmoja, Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan 1990-luvun poliittisesti korrekteista fanaatikoista kopioitu roolimalli realisoitui Suomessa maallemme ominaiseen tapaan pöyristyttävänä viiden sentin vulgaariversiona.

Kaipa näytelmään osallistuneiden amatöörien motiivina on ainakin osittain päästä kokemaan omassa elämässään "oikeudenmukaisuuden puolustamisen hurmaa" 1960- ja 1990-lukujen esikuviensa tapaan, vaikka se näyttääkin kaikkien ulkopuolisten silmissä lähinnä perheen pienimpien kahakalta. Siinä missä menestyvinä oikeistolaisina itseään pitävät tavikset saattavat matkustaa Thaimaahan, Gambiaan tai Karibialle päästäkseen rahoillaan kokemaan hetkellisesti Suuren Siirtomaaherran roolin, siinä vihervasemmistolaisina itseään pitävät tavikset ovat sepittäneet Perussuomalaisten vaalivoitosta itselleen mielikuvitusleikin, jossa he Oikeudenmukaisuuden Ritareina nousevat taistelemaan kuvittelemiaan Piileskeleviä Fasisteja ja Imperialistisen Sorron Tukijoukkoja vastaan. Perussuomalaisten osuus asiassa on vain antaa nimet näille vihervasemmistolaisten pään sisällä oleville mielikuvitushahmoille.

Joskus nämä vihervasemmistolaiset saattavatkin toki osua oikeaan kohteeseen, kuten sattumanvaraisella heilumisella joku todellinen roistokin saatetaan saada Oikeuden Miekan tielle, mutta useimmissa tapauksissa lienee kysymys politiikan nimellä perustellusta mielipuolisesta random-vainosta. Politiikkahan on urheilufanittamisen ohella sellainen elämän osa-alue, jossa jopa muuten terveiksi laskettaviin henkilöihin saattaa iskeä kollektiivinen hulluus sekä oman persoonan megalomaaninen yliarviointi. Ehkäpä syy on se, että kun kokee olevansa "mukana jossain suuressa", niin rivipulliainenkin alkaa kuvitella "urheilujuhlan tunnelman" välittävän heihin eräänlaisen osmoosin kautta alan tuntemusta ja maagista hahmottamiskykyä ilman minkäänlaista harjoittelua.

"Hulluus on harvinaista yksittäisissä ihmisissä mutta sääntö ryhmittymien, puolueiden, kansakuntien ja aikakausien kohdalla." - Friedrich Nietzsche

TILANNEANALYYSI JA SUOSITUKSIA: Viimeaikaiset hyökkäykset maahanmuuttokriitikoita vastaan vaikuttavat haitallisilta lähinnä siksi, koska ne suuntaavat huomiotamme vääriin asioihin ja kuluttavat kallista aikaamme. Jos nimittäin jokainen hyökkäykseen osaa ottava inkompetentti vihervasemmistolainen onnistuu kuluttamaan edes yhden häntä kompetentimman maahanmuuttokriitikon ajan, tällöin vihervasemmisto tulee voittamaan kamppailun kompetenssierosta huolimatta, koska heillä on hyökkäykseen saatavilla niin suuri lukumäärällinen ylivoima.

Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että maahanmuuttokriitikot pääosin ignoroisivat tämän häiritsemisen ja käyttäisivät (välttämättömien vastanäpäytysten jälkeen) enemmistön ajastaan siihen, mikä on heidän päävahvuutensa: rationaalisuus sekä merkittävien asioiden erottelukyky epäoleellisesta. Muuten maahanmuuttokriitikoille on vaarassa käydä siten, että liike voi katketa kahtia, ellei se vahvista perustaansa viimeaikaisen nopean kasvun edellyttämällä tavalla. Esimerkiksi maahanmuuttokriitikoiden analyysi- ja organisointitaidoissa on valtavasti parantamisen varaa (kuten kenellä hyvänsä), jotta katkeamisvaara saataisiin ehkäistyä.

Toisaalta niin maahanmuuttokriitikoille kuin Perussuomalaisillekin on avautumassa ennennäkemättömiä - vaikkakin vähemmän ilahduttavia - tilaisuuksia vaikuttamiseen, mikäli he onnistuvat järkevöitymään muiden puolueiden yläpuolelle. Kuten tuoreista Global Trends 2025 -ennustuksista käy ilmi, edessä tulee olemaan Suomessakin niin valtavia mullistuksia lähes vuositasolla, että maahanmuuttokriitikoiden ja Perussuomalaisten kallis aika kannattaa suunnata näihin muutoksiin liittyvään ongelmakenttään.

Samalla suurten puolueiden kannatuksessa saattaa esiintyä merkittävää laskua, mikäli Global Trends 2025 -ennustus EU-eliitin legitimiteetin heikkoudesta pitää paikkansa. Jotta tämä lasku saataisiin hyödynnettyä, Perussuomalaisten kannattaa varmaankin jatkaa enimmäkseen vennamolaisella linjalla, joka oli alun perinkin optimoitu suurten puolueiden kritisointiin, sekä nostaa mahdollisuuksien mukaan esille juuri suurten puolueiden inkompetenssin ilmentymät - kehittäen samalla mahdollisimman nopeasti omaa realismiaan ja kompetenssiaan, joita ei Perussuomalaisissa aiemmin ole samassa määrin tarvittu. Jos tämä strategia onnistuu, Perussuomalaisia odottanee arvatenkin kasvun jatkuminen useilla prosenttiyksiköillä, mikäli he suuntaavat aikansa ja huomionsa oikein, mutta jatkossa ei päästäne yhtä nopeasti eteenpäin pelkällä tervehenkisellä asenteella ja retoriikalla, vaan tarvittaneen tueksi aidon asiantuntijaorganisaation rakentamista.

Suuria vaarojakin on näköpiirissä. Vaistoni sanoo, että ainakin maahanmuuttokriitikoita - joskaan ei välttämättä vanhan polven Perussuomalaisia - vastaan saattaa alkaa muutaman vuoden sisällä samanlainen henkilökohtaisen väkivallan ja vainoamisen kampanja kuin Britanniassa on jo pitkään jatkunut BNP:tä vastaan. Mikään maahanmuuttokriitikoiden oma valinta ei onnistune tätä vainoa kokonaan ennaltaehkäisemään, vaikka opettelisimme puhumaan kipeistä kysymyksistä enkeleiden kielellä, sillä nykyinen vihervasemmisto vaikuttaa koostuvan eri tyyppisistä poliittisen suhteellisuudentajunsa osalta pimahtaneista aktivisteista, joille hommassa on kysymys yllä olevan esimerkin tavoin mielikuvitustaistelusta. Joissain ääritapauksissa kyseessä saattaa olla jopa natsien tyyppinen viha suomalaisten alistamiseksi ja tuhoamiseksi, jolle tietyntyyppiset kulttipersoonallisuudet ovat luonnostaan alttiita kuten 1930-luvun esimerkistä muistamme. Ihmettelen suuresti, miten valtioiden turvallisuusinstanssit ovat päästäneet tällaisen elementin muodostumaan länsimaiden politiikkaan, mutta se on kuitenkin nykyään synkkä realiteetti.

Vaikkei vainokampanjaa voitane estää, silti suosittelisin vähintään puoluepolitiikan ja aktiivisen lobbauksen parissa vaikuttavia maahanmuuttokriitikoita luopumaan lopustakin takavuosille ominaisesta rasistisesta ja islamofobisesta retoriikasta sekä välttämään ulkomaalaisilta radikalisoituneilta sivustoilta lainattujen suorasanaisten retoristen taktiikoiden käyttöä, jotka aktivoivat vihervasemmiston tavallistakin ärhäkämpään raivoamiseen. On mielestäni ehdottoman tärkeää yrittää hillitä meitä vastaan pian alkavaa entistä kovempien otteiden vainokampanjaa, jotta varsinaiselle poliittiselle kehittymisellemme jäisi riittävä aikamäärä. Muutenkin ongelmaksi Euroopan maahanmuuttokriitikoille on muodostunut kriitikin brändäys eräänlaiseksi poliittisesti epäkorrektiksi aatteelliseksi vastineeksi BonBon-makeisille, mikä lopettaa turhan helposti mielenkiinnon kritiikin rationaalisten kannattajien tosikkomaiselta enemmistöltä.

Itse asiassa BonBon-makeisista voidaan kyllä oppia paljonkin brändäyksen suhteen, eikä rankka asenne sinänsä ole lainkaan huono lähtökohta, mutta meillä on Suomessa nyt sellainen erikoisongelma, että aika on nopeasti loppumassa tehokkaimman vaikuttamisen suhteen, eikä liiallisiin idiosynkrasioihin, jotka turhaan ehkäisevät kannatusta, olisi varaa lähivuosina. Emmehän halua brändimme purevan massoihin vasta siinä vaiheessa, kun olemme Ruotsin, Ranskan ja Britannian tilanteessa ...

Vaikka emme tarpeettomasti kerjäisikään vaikeuksia, niin kannatuksen nopea romahdus äänestäjien ja tukijoiden pettyessä tulosten vähäisyyteen on myös mahdollinen, ja tällä saattaisi olla tuhoisat seuraukset varsinkin eduskuntaan kaavaillun äänikynnyksen takia, joka saattaisi pudottaa meidät pysyvästi demokraattisten vaikuttamiskanavien ulkopuolelle. Veikkaisin juuri nyt olevan kriittinen aika nopeutetulle toiminnalle, jotta tähän äänikynnys-uhkaan ehdittäisiin keksiä sopivat ratkaisut.

Aiemmin ehdotin jo organisaation muuttamista ainakin osittain leaderless resistance -muotoon sekä lisäksi takavuosien maahanmuuttokriittisen mytologian korvaamista tiukan analyysipohjaisella jokapäiväisten tapahtumien luokittelulla kiinnostaviin ja epäkiinnostaviin. Lisäisin nyt näihin aiempiin suosituksiini sen, että kannattaa mahdollisimman pian aloittaa oman innovatiivisuuden, priorisointitaidon ja organisointikyvyn kehittäminen, koska nämä ovat välttämättömiä elementtejä ajankäytön suuntaamiseksi olennaisiin asioihin. Jos tähänastinen maahanmuuttokriittinen johtoporras ei ehdi enää tukea yksittäisten maahanmuuttokriitikoiden itsensäkehittämistä tarjoamalla siihen sopivia resursseja, tämä puoli jää jatkossa maahanmuuttokriitikoiden oma-aloitteisuuden varaan, mikä edellyttää heiltä vähintäänkin päivittäisen Internet-aikansa suuntaamista nykyistä opettavaisempiin kohteisiin aina kun mahdollista.

Myös vaalivoiton lyhyen tähtäimen hyödyntämisessä tulee kiire. Johtuen vaalien sisäisestä logiikasta (eli aina on joko edellisten vaalien jälkihuuma menossa tai tulevien vaalien valmistelu alkamassa) politiikan aikajanalla lienee tosiasiassa vain hyvin kapea vaikuttamiskausi, jolloin puolueiden ja ryhmien täytyy onnistua saamaan konkreettista tulosta aikaiseksi äänestäjien antamalle mandaatille. Tämä vuodenvaihde lienee tässäkin suhteessa merkittävä, että kompetenssin kehittäminen puoluepolitiikassa saataisiin käyntiin eikä apatia saisi valtaa. Vihervasemmiston kompetenssin taso ei ole enää maahanmuuttokriitikoille sopiva vertailukohta, vaan nyt täytyy politiikkaan pääsemisen jälkeen ruveta vertaamaan itseään äänestäjien asettamiin toiveisiin, jotta meillä olisi vaalikauden lopussa useissa valtuustoissa Scriptan veroisia analyyttisiä valtaeliitin kriitikoita. Vennamon alkuperäinen nousu 1970-luvun alussa taisi tyssätä siihen, ettei hän ajoissa onnistunut kasvattamaan rinnalleen saamansa mandaatin veroisia älykkäitä johtohahmoja, joten toivottavasti otamme tästä historian varoituksesta opiksemme emmekä jää nukkumaan organisaation ja omien taitojen kehittämisen suhteen."

PELASTAKAA LAPSET

Maahanmuuttokriittisenä perussuomalaisena olen jo pitkään pelännyt Suomen tulevaisuuden puolustamisen olevan demografisesti ajateltuna sota tuulimyllyjä vastaan, mutta vasta Ajankohtaisen kakkosen Kasvatusillan myötä tajusin kuinka systemaattisesti nykyinen ”ihmisarvo mitataan rahassa” ideologia tappaa kansan myös sisältä päin. Ajatus siitä, että yksi suomalainen voi taloudellisesti menestyneenä korvata kymmenen syntymätöntä suomalaista on eittämättä mielipuolen örinää demografisessa sodankäynnissä (sota joka ei ainoastaan saata tulla, vaan on jo alkanut) - nyt pikku hiljaa valjetessa, että ”narri oppaana retkeksi” se näyttää vääntyvän myös keskenkasvuisten aistimaailmassa, ajatellen sitä miten huonosti lapset ja nuoret maasamme voivat: Rakkaus on ehdollista silloin kun se ei perustu pelkästään olemassa olemiseen (ihmisen itseisarvoon) vaan suoritukseen - ja ehdollinen rakkaus, kehityksen ollessa kesken, on lapsen mielenterveyden varma tuho. …. Tässä kohtaa jokainen vanhempi kilahtaa väittämään rakkautensa lastaan kohtaa olevan ehdottoman ehdotonta! - Mutta onko se (poliittisesti korrektimmin muotoiltuna; käsittääkö lapsi sen olevan) jos vanhempi käytöksellään viestii, että hänen oma arvonsa (jopa onnellisuutensa ja mielenterveytensä) riippuu suorituksista, titteleistä ja rahan sekä tavaran määrästä – eikä olemassa olemisesta ja toisille ihmisille syntymisen mahdollisuuden suomisesta?
Jos olisikin niin, että myrsky vie katon, jopa seinän, mutta kun se ihmisen kääntyessä luonnon tarkoitusta vastaan pesiikin perustaan!

Noin (yhteensä) 18 minuutin videotiivistelmä 18.11.2008 kuvatun Ajankohtaisen kakkosen Kasvatusillasta:

1. Yhteisöllisyyden tarve ja puute

2. Aikuisten läsnäolon tarve ja puute




3. Netin/virtuaalimaailman vaikutus lapsiin ja nuoriin




4. Väkivalta kasvatuksessa




lisälukemista (kun haluat toivottomuudesta syvään toivottomuuteen): http://www.hameensanomat.fi/?article=87403

http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1619583

"LINNUN LUONTO ON LAULAA", ELI PUHETTA REVISIONISMISTA .... ja Holokaustista

Ymmärrän lähtötilanteen tämänkertaiselle artikkelilleni olevan sen, että toisen maailmansodan juutalaisiin ja heidän kohtaloonsa vähänkään kriittisesti liittyvät kirjoitukset ovat monen mielestä yhtä älyttömiä kuin jos kysymys olisi siitä onko vaikkapa Amerikka ihan oikeasti olemassa, vaiko vain vallan välineeksi luotu satu. … Olkoon näin, nuo tuntemukset voin helposti hyväksyä, mutten sitä, että noiden äimistyneiden tunteiden seuraus on se, että tarraudutaan entistä halukkaammin - jopa pelästyneinä tai raivostuneina - kiinni viralliseen totuuteen sen sijaan, että riittävä määrä absurdeja heittoja herättäisi uteliaisuuden ja halun ottaa asioista omakohtaisesti selvää.

Olisiko niin, että saan kiittää nykyisestä, ilmeisesti jossain määrin poikkeuksellisesta tiedonjanostani - suoranaisesta kaivelemisen pakkomielteestäni - sitä, että koen olleeni uskonnollisen suuntaukseni tähden vuosikymmeniä virallisen valheen (vähintäänkin laaja-alaisen kaunistelun) pakkopaidassa, sen lisäksi, että omasta vapaasta tahdostani - siis typeryyttäni - seikkailin yhden vuosikymmen ajan (taloudellisesti ja maantieteellisesti) totaalisessa tiedonsaannin tyhjiössä ja sen myötä äärimmilleen paisuneessa ’janossa’. Oli miten oli, toivon kovasti, että blogini voisi rohkaista – edes jotakuta – kurkistamaan mitä on asioiden kääntöpuolella. Ei sen vuoksi, että olisi virallisen totuuden sijaan uskottava tämänkertaisen artikkelini Faurissonia, tai varsinkaan minua, vaan, jotta lukija oivaltaisi ettei etenkään historia ole minkään sortin uskonasia, vaan ajan laein toiseen tilaan siirtynyttä todellisuutta, toisen ajan nykyhetkeä, ihmiselämää, joka on tuottanut samalla tavalla jälkiä kuin me koko ajan tuotamme. Ei siis uskoa - vaan todistettavissa olevaa realismia.

Faurissonin käyttämä revisiointimenetelmä on kaikessa yksinkertaisuudessaan älykkään maanläheinen. Jopa vaimoni, joka kuuluu ns. touhukkaaseen kotihengetär-ryhmään naisia (jota ryhmää naisista kaikkien eniten arvostan, vaikkakaan en aina saa innokasta vastakaikua kiihkeille tutkimuksilleni) pysähtyi kanssani Faurissonin innoittamana miettimään sitä kuinka jatkuvasti etenevä vieraantuminen ihmisyyteen liittyvistä perusasioista huolestuttavasti lisää nykyisen - ja tulevien sukupolvien kyvyttömyyttä havaita mitä kummallisimmissakaan saduissa mitään, todellisuuteen siirrettynä, täysin mahdotonta: Kuten aikaisemmin jo vihjasin, olemme vaimoni kanssa viettäneet suhteellisen hiljattain monta vuotta hyvin alkeellisissa oloissa kehitysmaassa ja liiankin verevässä muistissa on se kuinka pelkästään jätehuolto, tosiaankaan – saati välinpitämättömien naapurin sontapapereiden tuhoaminen – ei ole mikään hokkus-pokkus-juttu, kuten se Anne Frankin päiväkirjan henkilöiden kohdalla on, Faurissonin haastatteleman, ”nuoren kirjailijan” isän, Otto Frankin mukaan ollut.

Siispä - Faurissonin Historian Revisionismia koskien Holokaustia – Olkaa Hyvät!

------------------------------------------------------------------------------------------

Lähde: http://www.ihr.org/jhr/v21/v21n2p-7_faurisson.html


Faurissonista

Robert Faurisson on Euroopan merkittävin Holokaustin revisionistitutkija. Vuonna 1929 syntynyt ja Sorbonnessa koulutettu professori Faurisson opetti Lyonin yliopistossa vuodesta 1974 vuoteen 1990. Erikoisalueenaan tekstin tarkka-analyysi, Faurisson saavutti laajaa kunnioitusta Rimbaudin ja Lautréamontin tekstien tutkimuksistaan. Vuosia kestäneen yksityisen tutkimus- ja ajatustyön jälkeen Faurisson paljasti skeptisyytensä ”Holokausti” kaasukammioita koskien, artikkeleissa, jotka julkaistiin Ranskalaisessa päivälehdessä Le Mondessa vuosina 1978 ja 1979. Hän on kirjoittanut lukuisia artikkeleita Holokaustista kaikista näkökulmista, joista monet on kerätty kokoelmateokseen. Neli-niteinen kokoelma hänen revisionistisia kirjoituksiaan, Écrits Révisionnistes (1974-1998) julkaistiin vuonna 1999.

”Vieraillessani ensimmäisen kerran tässä maassa vuonna 1979 ystäväni Gene Brugger oli minua vastassa Kennedyn lentokentällä. Eilen hän muistutti minua siitä kuinka saavuin mukanani Arthur Butzin kirja Hoax (Huijaus) ja tennismaila. Genellä, joka on saksalaista syntyperää, oli minulle tuolloin kysymys. Hän sanoi, ”Olet ranskalainen. Miksi teet tämän saksalaisten hyväksi?” Hän kertoo minun vastanneen, ”En tee mitään saksalaisten hyväksi. Lintu laulaa. Se ei voi muuta kuin laulaa, koska se on sen luonto. Lintu ei voi laululleen mitään.

Toissapäivänä kun olin lähdössä Ranskasta, Adrien, yksi lastenlapsistani, soitti ja sanoi, ”Sinä olet lähdössä”. Vastasin kyllä. ”Mihin sinä menet?” ”Yhdysvaltoihin”. ”Miksi?”. ”On töitä, jotka pitää tehdä”. Hän on hyvin kiltti minulle, tämä poika. Hän sanoi, ”Nyt isoisä, sinun täytyy lopettaa. Teet liikaa töitä. Yötä päivää. Olet hirveän vanha. Kohta sinä kuolet.”

Kuten näette, olen vielä hyvinvoiva ja elossa. Ja vaikka olenkin vanha lintu, luulenpa, että jatkan laulamista. ” (Lainaus Faurissonia tämän esitelmän lopusta)

Seuraava kirjoitelama on mukailtu hänen 29. toukokuuta 2000 pitämästään puheesta 13. IHR konferenssissa, Irvinessä, Kaliforniassa.

------------------------------------------------------------------------------------------

Revisionistinen Menetelmäni
Robert Faurisson

En ole tottunut maassani, douce France, ylistyksiin enkä onnitteluihin. Vain muutama päivä sitten Le Figaro:ssa (26.05.2000) eräs Gérard Slama kirjoitti minun olevan ”tieteellisesti todistetun totuuden vääntelytaidon entinen mestari”. Vastikään (05.24.2000) luin Le Monde des letters:in etusivulta Pierre Vidal-Naquet:in minusta tekemän luonnehdinnan: ”Valheen läheisyydessä, mistä Faurisson on puhtain ilmentymä, tuntee oudosti filosofista huimausta”. Toivottavasti teitä ei huimaa.

Ranskasta löytyy myös hyviä uutisia, tällainen erityisesti, Valérie Igounet nimisen nuoren naisen kirjan julkaisu. Hänen seitsemänsataasivuinen teoksensa Histoire du nègationnisme en France (Paris: Le Seuil, 2000) syntyi alun perin väitöskirjan pohjalta. Kirja on totaalisesti meitä revisionisteja vastaan – mutta meitä on lainattu siinä niin useaan otteeseen, että voidaan sanoa kirjan olevan hyvä ohjekirja maallikolle, joka haluaa tietää mitä revisionisteilla on sanottavanaan. Ehkäpä kirjailijaa pitäisi vainota tämän takia.

Kirja loppuu Holokaustitutkija Jean-Claude Pressacin häikäisevään haastatteluun. Kuten tiedätte, hän on Klarsfeldsin kullannuppu, Pierre Vidal-Naguetin ja muiden samanlaisten kaltainen. Mutta mitä hän sanoo? Ihmeellistä kyllä, hän enemmän tai vähemmän hylkää (juutalaisten) hävittämisen. Pressac ilmaisee hävittämiskannan olevan ”mädän” (Ranskaksi, pourri). ”On liian monia valheita” – ei juutalaisia valheita, Pressacin mukaan, vaan Kommunistivalheita. Hän kysyy, ”Voidaanko asiat oikaista?”, ja vastaa: ”On liian myöhäistä”. ”Virallisille totuuksille ei enää ole tulevaisuutta”, Pressac selittää.

Kenties olemme käännyttäneet Pressacin. Jos on niin, niin ehkäpä se johtuu siitä, että toukokuussa 1995 pyysin oikeutta kutsumaan Pressacin todistamaan yhdessä monista oikeudenkäynneistäni. Älytöntä kyllä, hän tuli. Minulta oli kielletty hänen kuulustelemisensa, niinpä valmensin asianajajani tehtävään. Halusin yksinkertaistaa asioita hänelle, joten sanoin: ”Sinun ei tarvitse kysyä häneltä enempää kuin kaksi kysymystä”. Ensimmäiseksi: ”Julkaisit hiljattain kirjan nimeltä Les Crèmatoires d’Auschwitz: La Machinerie du Meurtre de Masse, jossa on esitetty kuusikymmentä kuvaa; valokuvia, piirustuksia jne. Voisitko näyttää meille kuvan tai piirustuksen kaasukammiosta?” Pressac ei tietenkään voinut. Tämän jälkeen häneltä kysyttiin: ”Mikä on kaasukammio? Ole hyvä ja kuvaile sellainen.” Pressac, kuten yleensä, puhui pitkästi ilmanvaihdosta ja tuulettimista. Hän eksyi niin kauas aiheesta, että istuva tuomari, nainen, yritti auttaa häntä huomauttamalla, ”Mutta Hra. Pressac, tuulettimen oletetaan vaihtavan ilmaa”. Pressac oli purskahtamaisillaan itkuun. Voin sanoa nähneeni, koska sijaintini oli otollinen. Hän sanoi kolmelle tuomarille: ”Teidän tulee ymmärtää, että minulla on vain yksi elämä. Teidän tulee käsittää, että olen yksin tässä taistossa.”
Siispä, kuten näette, jotkut asiat ovat muuttumassa. Nyt, luentooni.

Tiedän, että ne teistä, jotka olette osallistuneet aikaisempiin IHR konferensseihin, olisitte pettyneitä ellei Faurisson-luento olisi kolmiosainen. Tämä on kolmessa osassa. Ensimmäinen koskee revisionistista menetelmääni kirjallisuudessa, sillä olin kirjallisuuden revisionisti ennen kuin minusta tuli historian revisionisti. Saatatte olla jonkin verran ymmällänne, etenkin ne, jotka ette tunne Ranskan kirjallisuutta. Mutta älkää pelästykö: Teen asiasta helpon. Toiseksi, revisionistinen menetelmäni historiassa – eikä ainoastaan koskien ”Holokaustia”. Kolmannessa osassa esittelen useita uusia tutkimuksia - joita minä en voi enää ottaa tehtäväkseni, mutta jotka uusi revisionistien sukupolvi voi ottaa tutkittavakseen. Tulen ehdottamaan uusia tutkimisen muotoja ja menetelmiä, ensinnäkin koskien Anne Frankin päiväkirjaa, toiseksi Einsatzgruppen ongelmaa, seuraavaksi Auschwitzissa olleiden lasten kohtaloa, neljänneksi ”ruskeita juutalaisia”, kuten me Ranskassa kutsumme juutalaisia, jotka toimivat sodan aikana saksalaisten apuna, ja viidenneksi U.S Holocaust Memorial Musemin tiskin-alta-opasta.

Revisionistinen Menetelmä

Revisionismi ei ole ideologia. Se on työskentelemisen menetelmä. Se on yleisesti hyväksyttyjen näkökantojen tarkistamisen ja uudelleen tarkistamisen prosessi. Millä tahansa alalla voidaan revisioida (muokata/tarkastaa/korjata/viimeistellä), fysiikassa, historiassa, missä tahansa, mutta on eri tapoja harjoittaa revisiointimenetelmiä. Kunkin revisionistinen menetelmä riippuu henkilöstä itsestään, hänen luonteestaan ja koulutuksestaan. En sano, että minun menetelmäni olisi paras mahdollinen, mutta yritän selittää menetelmääni, johon olen saanut erikoisvalmennuksen ja erikoiskoulutuksen.

Olen valinnut adjektiiveja kuvaamaan tätä menetelmää. Nämä ovat ne jotka olen valinnut: klassinen, suora, rohkea, uskalias ja hellittämätön – hyvin hellittämätön. On kyse faktasta. Joskus käytän ilmaisua ”nuts and bolts revisionismi” (perustieto revisionismi). Menetelmäni hyljeksii suuria sanoja. Olkaa yksinkertaisia, se jos mikä on vaikeaa. Menkää suoraan kysymyksen ytimen ytimeen ja tuokaa minulle ensin puuro. En tahdo sanoja. Haluan maistella puuroa, mutta ensin, tuokaa minulle puuro – puurolla tarkoitan; ei intellektuelleja esitelmiä eikä saivartelua.

Olette ehkä huomanneet, että olen käyttänyt sanaa ”menetelmä”. En ole sanonut ”metodologia, eli menetelmäoppi”. 1998 olin rakkaimman ystäväni Ernst Zundelin oikeudenkäynnissä todistajana. Juutalainen lakimies kysyi minulta, ”Professori joka todisti koskien Ernest Zundelia ja hänen kirjoituksiaan selitti meille metodologiaan. Mikä on teidän metodologianne Hra. Faurisson?” Vastaukseni oli, ”Minulla ei ole metodologiaa”. Teidän olisi pitänyt nähdä tuon lakimiehen hymy. Hän oli hyvin tyytyväinen. Tässä meillä on professori – ilman metodologiaa! Sanoin, ”Minulla on ainoastaan metodi. Uskon huomanneeni ihmisten hyvin usein käyttävän sanaa ’metodologia’ metodin suureellisena korvikkeena.” Palattuani Ranskaan avasin vaalimani sanakirjan American Heritage Dictionary of the English Language:n. Etsin sanan ”metodologia” ja siellä, sivuhuomautuksessa luki: ”Käytetään enenevässä määrin sanan metodi suureellisena korvikkeena. Lähetin lakimiehelle ja molemmille tuomareille kopiot (erikoinen kahden tuomarin oikeudenkäynti!).

Metodini/menetelmäni on vaikea ja riskaabeli – joskus jopa fyysisesti – koska joskus se vaatii, että menen paikkoihin, joihin en ole tervetullut sekä vaikeiden kysymysten esittämistä. Käyttämällä minun revisionistista menetelmääni saatatte saada läimäytyksen kasvoillenne tai reissun putkaan. Mutta ette voi kainostella historiallisia ongelmia tutkiessanne. Ette voi rajata toimialuettanne papereihin ja arkistoihin – helppoihin töihin.

On hetkiä, jolloin teidän on kohdattava ihmiset kasvotusten, kuten minä kohtasin Anne Frankin isän, tämän kodissa, tai Michael Berenbaumin toimistossaan U.S Holocaust Memorial Museumissa. Berenbaum on hiljattain kirjoittanut esipuheen erittäin painavaan kirjaan, josta olen saanut kopion Ernst Zundelin ystävältä. Näytän kirjaa kameraan: The Holocaust Chronicle (Holokausti kronikka). Kuunnelkaa: Tyhjyyden ääni.

Berenbaumin ongelma on se, että hän kirjoittaa paksumpia ja paksumpia teoksia – ja niiden vaatiessa enemmän ja enemmän lihasvoimaa, ne vaativat vähemmän ja vähemmän aivokapasiteettia. Yrittäkää löytää tästä kirjasta kaasukammio! Kirjassa on satoja valokuvia. Tässä on yksi, havaitset kaksi seinää. Dachaun kaasukammio ”ei koskaan käytössä” (kuten on myönnetty 1960 ja kirjattu seinäplakaattiin Dachaun museossa) tästä huolimatta, muualla kirjassa (sivulla 609) meille kerrotaan, että kammiota käytettiin vain vähän (” … suhteellisesti vain muutamia Dachaun asukkaista kaasutettiin”). Tässä on toinen, toinen valokuva, Belzecin kaasukammiosta. Mutta … oho! Se onkin kuva Auschwitz I:n kaasukammiosta, mikä, kuten tiedämme, on väärennös.

Revisionistinen Menetelmäni Kirjallisuudessa.

Aloitin Latinan opiskelun vuonna 1939, ollessani kymmenvuotias. Kun olin kahdentoista aloitin Kreikan opiskelun. Luulen, että se oli silloin, kun minusta tuli revisionisti. Kerron miksi. Pidin kovasti Latinasta ja Kreikasta, mutta niiden hallinta oli erittäin vaativaa. Latinan kääntäminen Ranskaksi tai Englanniksi on hyvin vaikeaa, Kreikan kääntäminen Ranskaksi tai Englanniksi vielä vaikeampaa, mutta kaikkein vaikeinta on kääntää Ranskaa tai Latinaa joko Latinaksi tai Kreikaksi.

Ranskan kääntäminen Latinaksi ja Kreikaksi opetti minulle tuskallisen totuuden: emme pysty lukemaan edes omaa kieltämme täsmällisesti. Luulemme pystyvämme, mutta emme pysty. Ainoastaan silloin kun ihminen pakotetaan kääntämään omaa kieltään toiselle kielelle, hän huomaa ettei ole lukenut huolellisesti. Huolellisesti lukeminen on jotain mikä on hyvin vaikea suorittaa. Uskon, että jos todella haluamme ymmärtää jotain, meidän on käännettävä teksti kielelle, joka on täysin erilainen kuin omamme: Latinaksi tai Kreikaksi tai Hepreaksi tai Kiinaksi. Kiitos Latinan - ja Kreikankielten opintojeni olen saanut paljon harjoitusta tässä asiassa.

Kamppailin aloittaessani Ranskan kirjallisuuden opettamisen. Ranskassa on tapana antaa oppilaille lyhyt teksti selitettäväksi ja kommentoitavaksi. Ohjaajan tulee tarjota oppilaille useita valmiita kysymyksiä, jotka auttavat heitä tekstin ymmärtämisessä. Minä, myös, tein näin - alussa. Olin kuuliainen. Kunnes eräänä päivänä tajusin, että kysymykset häiritsivät oppilaitteni keskittymistä itse tekstin huolelliseen lukemiseen ja päätin etten enää antaisi heille kysymyksiä. Pyytäisin heitä ainoastaan selittämään tekstin ja luopumaan kommentoinnista.

Menetelmäni opettaa kirjallisuutta ei ollut oppilaiden kannalta riskitön. Sanoin heille: ”Kun tutkitte tekstiä, ahkeroikaa ymmärtääksenne sen merkitys. Lukekaa huolellisesti. Ja nyt kerron teille jotain vaikeaa: hyväksykää lähtökohta, että tekstillä on yksi merkitys, tai merkitystä ei ole. Älkää sekoittako merkitystä kommentointiin”. Opetin heille jonkinlaisen tekniikan. Sanoin: ”Teidän on luettava teksti ja unohdettava kirjoittaja. Jokaisen tekstin kirjoittaja tulee olemaan auctor ignotus” (tuntematon kirjoittaja). Tällä tavalla teillä ei ole ennakkomielipidettä. Huomioikaa otsikko; kirjoittaja käyttää sitä vaikuttaakseen teihin. Aivan sama kuin jos kirjoittaja sanoisi ”Tämä on puhdasta appelsiinimehua”, ja maistaisitte sitä eikä se olisi puhdasta appelsiinimehua. Runouden kohdalla kehotin luokkiani (oppilaitani) kohtelemaan sitä aivan kuin se olisi proosaa, mikä on lähes rikos Ranskassa.

Ranskassa, kuten tiedätte, meillä on hyvin hienostunut älymystö. He ovat ideoineet kaikenlaisia teorioita, joista yksi on tämä: Monimutkaista runoutta kuten Gérard de Nerval:ia, Arthur Rimbaud:ia, Charles Baudelaire:ia, Lautréamont:ia, Apollinaire:a ja Paul Valéry:a, ei tule yrittää ymmärtää. Minun luontoni tuntien, minä kuitenkin halusin ymmärtää heidän runouttaan, rivi riviltä, sana sanalta. Käytin (tai tuhlasin) joskus viikkoja Gérard de Nervalin lyhyen tekstin – vaikean tekstin - parissa. Ehkäpä menetelmäni oli hyvä, sillä usein onnistuin.

1960-luvulla tein itselleni nimen Ranskan kirjallisuudessa. Minulla oli suurenmoinen elämä. Kerran kirjoitin elämäni olevan neljäosainen. Ensimmäinen osa oli perheeni – vaimoni ja kolme lastani – ja elämän ilot. Toinen osa oli ammattini; opettaminen. Kolmas oli kirjallisuuden tutkimukseni. Neljäs osa, kuten arvaatte, oli historialliset tutkimukseni. Ehkäpä minun olisi pitänyt lopettaa kolmanteen osaan, eikä uskaltautua tälle hankalalle neljännelle osalle, mutta minusta tuli myös historian revisionisti.

Revisionistinen Menetelmäni Historiassa

Historiaa koskevasta menetelmästäni puhun laajemmin. Aloitin käyttämällä erittäin tarkasti määriteltyä kyselymenetelmää tutkiessani vuoden 1944 ”Veristä Kesää”, mitä me Ranskassa kutsumme ”Suureksi Puhdistukseksi” (”L’Épuration”).
Kuten lähestyessäni runoutta, yritin keskittää ponnisteluni fokusoimalla pieneen alueeseen Ranskaa. Halusin tutkia kysymystä Ranskan vastarinnan (maquis) suorittamista teloituksista. Se oli vaikea ja vaarallista työtä. Minun piti löytää ja kuulustella miehiä, jotka olivat kuuluneet teloittajajoukkoihin ja kysyä heiltä, ”Miksi osallistuit? Miten pystyit?” Erittäin uuvuttava tapa työskennellä. On mentävä katsomaan paikkoja, joissa teloitukset tapahtuivat. Teloittajien nimet on kirjattava ylös oikein. Tuohon aikaan, kuusikymmentäluvulla, ihmiset olivat hyvin peloissaan, he pelkäsivät etenkin kommunisteja. Mutta tutkin teloituksia vastarinnan kautta, ja kirjoitin löydöistäni. Täytyy muistaa, että meille on kerrottu Ranskassa olleen sodanaikana ”vastarintaa”. Kuulemme puhuttavan ”vastarinnasta” ja ”avustajista/kätyreistä”. Minä väitän, että sodan aikana oli kahdenlaista vastarintaa; vastarintaa koskien Saksan miehitystä ja vastarintaa koskien Kommunistiterroria.

Nyt tulen ”Holokaustiin”. Miten etenin? Olin kuullut ihmisten kertovan leireillä olleen kaasukammioita. Toiset sanoivat, jopa jo tuolloin, ettei mitään kaasukammioita ollut. Mikä historian revisiointimenetelmä oli minulle luontaisin? Se oli sanoa: ”Hyvä on, huomaan ihmisten kiistelevän kaasukammioiden olemassa olosta, nyt siis tarvitaan yksinkertainen kysymys: ”Mikä on natsien kaasukammio? Haluan nähdä sellaisen”.

Niinpä menin Pariisin ”Centre de Documentation Juive Contemporaine” (Nykyjuutalaisten Dokumentaatiokeskukseen). Muistan arkistonhoitajan kysyneen mitä etsin. Kerroin hänelle, ”Valokuvaa Natsien kaasukammiosta”. Mies vastasi ”Meillä on paljon kirjoja”. Sanoin, ”Valokuvaa”. Hän jatkoi, ”Meillä on monia todistuskertomuksia”. Sanoin, ”Valokuvaa”. Tuossa vaiheessa hän kutsui paikalle Rva. Imbertin (muistan hänen nimensä): ”Tule. Tämä Herra haluaa valokuvan Natsien kaasukammiosta”. Vannon teille naisen vastanneen, ”Meillä on monia todistuskertomuksia”. Närkästyneenä arkistonhoitaja sanoi, ”Mutta tämä Herra haluaa valokuvan”. Minut pyydettiin istuutumaan. Istuin siellä kuusikymmentä minuuttia. Naisparka selasi läpi hyllyköitä, avaten kirjan kirjan jälkeen tuloksetta. Viimein hän toi minulle valokuvan, jonka kaikki tuntevat; kypäräpäinen amerikkalainen sotilas seisomassa desinfiointi kaasukammion edessä Dachaussa, ja muita vastaavia kuvia. Ajattelin itsekseni, ”jotain on nyt pielessä”.

Menetelmäni suoruus piilee menemisessä 'keskustan keskustaan'; jopa juutalaisten dokumentaatio keskukseen. Tässä ns. Juutalaisten Dokumentaatiokeskuksessa Pariisissa oli arkisto nimeltä ”Hävittämiskaasutukset”. Sanoin, ”Nyt minua onnisti! Kaikkein oleellisin syyte saksalaisia vastaan löytynee täältä. Aloitan vahvimmasta näytöstä”. No, tutkin vahvimmat syytteet kaasutuksista enkä löytänyt yhtään mitään.

Päätin vierailla paikassa, jossa sanottiin olleen kaasukammioita. Ensin kävin Struthof-Natzweiler:issä, lähellä Strasbourgia, ja totesin, ettei siellä sijaitseva kaasukammio ollut lainkaan kaasukammio, huolimatta näyttävistä kylteistä, joissa luki: ”Kaasukammio”. Saman tien kun julkaisin tutkimustulokseni tuo ”kaasukammio” suljettiin yleisöltä. Yrittäkää päästä katsomaan sitä! ”Kaasukammio” kyltit on edelleen paikoillaan, mutta vierailijoille sanotaan, ”Tapahtuneiden vahingontekojen tähden emme voi päästää vierailijoita katsomaan”, mikä ei ole totta (eikä missään tapauksessa pätevä selitys).

Vieraillessani Majdanek:issa suunnistin heti paikkaan, missä kaasukammion oli määrä olla ollut. Rakennuksen seinässä on edelleen näkyvä kyltti, jonka on kiinnittänyt saksalainen toimivalta, joka leiriä aikoinaan pyöritti, kyltissä lukee: ”Bad und Desinfektion (Kylpy ja Desinfiointi)”. Ajattelin itsekseni, ”Tästä rakennuksesta löydän joko ’Bad und Desinfektionin’, piste, tai ’Bad und Desinfektionin’ ja jotain muuta epäilyttävää”. Se mitä löysin ei ollut mitään muuta kuin ”Bad und Desinfektion”, sekä jotain hyvin leimaa-antavaa: pienen desinfiointiin käytetyn uunin (ilman lämmittämiseen, jotta täistä puhdistusprosessi nopeutuisi) niin sanotun ”kaasukammion” lähellä, ja keskellä ovea paikan lämpömittarille. Kuten huomaatte, menetelmäni ei juurikaan eroa rikoksien poliisitutkinnasta.

Vierailin Auschwitzissa, Treblinkassa ja muissa vastaavissa paikoissa. Jokaisesta löysin 'katoavan' kaasukammion. Aina kun lähestyin kaasukammioita se katosi. En koskaan kuulustellut oppaita. Kuten tiedämme, nuo ihmisparat vain toistavat esitelmää. Aina kun vierailin leireillä, pyysin saada keskustella asiantuntijan kanssa, jolta sitten tivasin selitystä puuttuvasta kaasukammiosta. En koskaan saanut selitystä.

Tutkimusteni tuloksena julkaisin artikkelin sanomalehti Le Mondessa 29. joulukuuta 1978, sekä kirjeen 16. tammikuuta 1979. Esitin yksinkertaisia kysymyksiä (pysytelkää aina yksinkertaisessa): Miten oli mahdollista astua sisään ja tyhjentää kaasukammiot ruumiista, eikö se olisi ollut kuin syaanivetyhappomereen astumista? Miten työntekijät pystyivät käsittelemään ruumiita, kun pelkkä ihokosketus saattoi myrkyttää heidät? Entäpä ruumiiden siirrosta aiheutuva fyysinen ponnistus – tiedämme ettei ihmisen tule rasittaa itseään edes ikkunan avaamisen verran, tilassa, joka on juuri desinfioitu syaanivetyhapolla, sillä hengityksen nopeutuminen lisää myrkytetyksi tulemisen riskiä? Ainoa asia mitä kysyin oli: ”Miten se tehtiin? Antakaa minulle teknisesti järkeenkäypä selitys”. Tiedättekö mitä Pierre Vidal-Naquet, Léon Poiakov ja kolmekymmentäkaksi muuta historioitsijaa vastasivat kysymykseeni? Heillä oli suurenmoinen vastaus, jonka he julkaisivat Le Mondessa 21. helmikuuta 1979. He kirjoittivat. ”Kenenkään ei pidä kysellä kuinka sellainen massamurha oli, teknisesti, mahdollinen. Se oli teknisesti mahdollista, koska se tapahtui”.

Ehkäpä minun olisi pitänyt häipyä ja sanoa: ”Hyvä on, he eivät pysty vastaamaan minulle. Jään vain odottelemaan heidän vastaustaan”. En tiedä miksi jatkoin ja jatkoin tappelemista. Olin ensimmäinen, joka julkaisi suunnitelman oletetuista kaasukammioista, vaikkakin toisen puolen olisi pitänyt julkaista se.

19. tammikuuta 1995 koin elämäni järkytyksen – ja järkytyksiä on ollut monia. Avatessani viikkolehti L’Expressin löysin Eric Conanin (meitä rajusti vastustavan historioitsijan) pitkän artikkelin. Otsikko kuului ”Auschwitz: la M´moire du Mal” (”Auschwitz: Pahuuden Muisto”). Lehdestä, sivulta 68, luin nämä sanat koskien Auschwitz I:n kaasukammiota. ”Kaikki siinä on huijausta”. Samassa artikkelissa Conan kirjoitti asiasta, jota hän itse kutsuu ”väärentämiseksi”: ”Faurissonin oli helppo sanoa niin, etenkin kun museon henkilökunta vetäytyi vastaamasta hänelle”. Siinä se oli. Ja kaiken aikaa se olin minä, jonka piti olla väärentäjä. Tuhoamiseen uskojien piti olla totuuden kertojia. Tuolloin 1995, ortodoksi historioitsija julisti: ”Faurisson oli oikeassa”, mutta lisäsi lopuksi; ”Mitä sitten?”

Sijaintipaikassa vierailu saattaa suoda toisen tehokkaan argumentin, argumentin jota, hämmästyttävää kyllä, edes Fred Leuchter ei pysty viemään ylemmälle tasolle. Jos haluatte osoittaa, että Saksan uunien väitetty teho oli teknisesti mahdoton, voitte tehdä jotain hyvin yksinkertaista. Teidän ei tarvitse kirjoittaa kahtasataa sivua. Menkää vain katsoman krematoriota. Tutkikaa nykyajan krematoriouunien tehoa ja verratkaa niiden tehoa väitettyjen Auschwitzin – lähes kuusikymmentä vuotta aikaisempiin – uuneihin. Voitte tehdä aivan samoin kaasukammion suhteen. Menkää katsomaan amerikkalaista kaasukammiota. Miksi te amerikkalaiset ette tee niin? Näkisitte kuinka monimutkaista on kaasuttaa edes yksi ihminen. Nyt, tietysti tiedämme, että jotkin aspektit virallisessa teloituksessa ovat ns. ylellisyyttä. Kuvitelkaapa vain minkälaista oli vuonna 1924, kun ensimmäinen kaasuteloitus toimeenpantiin Yhdysvalloissa. Huomaatte kuinka hirvittävän monimutkaista kaasuttamisen täytyy vielä nykyäänkin olla. Teidän ei tarvitse kuin verrata amerikkalaisen rangaistuslaitoksen kaasukammiota niin sanottuun Natsi kaasukammioon, niin huomaatte kaasuttamisen väitetyissä Natsi kaasukammioissa olevan mahdotonta.

Vastakkain Asettaminen

Ei riitä, että tutkitte sijaintipaikat, teidän täytyy myös puhua ihmisille. Aivan kuten minä tein, teidän on mentävä sinne missä vaara on. 1994 poikkesin hätyyttelemässä Michael Berenbaumia, joka oli silloinen U.S Hologaus Memorial Museumin tutkimustyönjohtaja. Kierrettyäni museon kahden amerikkalaisen ystäväni kanssa, soitin Michael Berenbaumille aulasta. Kerroin hänelle puhelimessa, ”Nimeni on Robert Faurisson. Haluaisin tavata teidät”. Lainkaan epäröimättä Berenbaum vastasi: Kello on varttia vaille neljä. Mikä tarkoittaa, että vartin yli neljä olette toimistollani”. oli kuin hän olisi odottanut minua koko vuoden!

Kun astuin sisään hänen toimistoonsa, en nähnyt ainoastaan Berenbaumia, vaan kaksi muuta herrasmiestä istumassa sohvalla. He olivat museon johtajat. Todistajani iskivät minua oikealta ja vasemmalta. Berenbaum kysyi, ”Siispä, mitä kysymyksiä teillä on?” Kerroin hänelle, ”Kirjoitin alakerran vieraskirjaan; ’olen vieraillut tässä paikassa 30. elokuuta 1994 (pidän päivämääristä) mutten löytänyt vastausta haasteisiini: ’Näyttäkää tai piirtäkää minulle Natsien kaasukammio’”. (Vaikkakin tiesin, että museossa on kaasukammion malli, halusin kuulla Berenbaumin kertovan minulle, että se on onnistunut malli. Tiesin ettei hän tekisi niin). Hän kysyi minulta, ”Miksi minun pitäisi vastata kysymyksiinne? Kenen kanssa toimitte? Ernst Zundelin. Bradley Smithin. Teidän tulisi tietää, että kuluneen vuoden aikana meillä on ollut kaksimiljoonaa vierasta. Joten, kuka te olette?” Sanoin, ”Teidän täytyy vastata kysymykseen, jonka kirjoitin vieraskirjaan.” Hän vastasi, ”En näe miksi.” Sain yhtäkkiä ajatuksen. Sanoin hänelle. ”Teillä on velvollisuus vastata, koska esitätte syytöksen saksalaisia vastaan.” Ensimmäistä kertaa elämässään, luulen niin, Berenbaum tajusi syyttävänsä saksalaisia yksinkertaisesti sanomalla, että kaasukammiot olivat olemassa. Ajattelin, että hän läimäyttäisi minua kasvoihin. Berenbaum raivostui ja hetken olin varma, että hän kutsuu paikalle turvamiehet. Muistaakseni hän sulki nauhurinsa - ja seuraavan tunnin ajan piinasin tuota miesparkaa.

Revisionistin täytyy olla piirun verran sadistinen. Hänen on palattava ja kysyttävä ”Onko tämä se hammas johon sattuu?” ”Kyllä”. ”Varmastiko?” Tarkoititko tätä?” Tällä tavalla yritän hoitaa kaikki tutkimukseni.

Pitäytykää Yksinkertaisessa

Kun revision kirjallisuutta esikuvani oli Jean-Fracois Champollion, mies joka vuonna 1822 selvitti Egyptin hieroglyfit. Champollion ei tukeutunut suuriin sanoihin ja mahtaviin teorioihin. Hän yksinkertaisesti yritti, sanan sanalta, ymmärtää. Tiedättekö, että ennen Champollionin onnistumista, oli monia professoreita, jotka pystyivät puhumaan noista teksteistä, joita he eivät ymmärtäneet? Heidän selityksensä olivat, tietysti, aina taivaallisia. Tämä teksti oli ”rukous jumalille” tuo ” sen tai tämän sielunsyvyyksiä” ja muuta vastaavaa. Sen jälkeen kun Champollion oli selvittänyt muinaisen Egyptiläisen kirjoitus-systeemin, nuo taivaalliset tekstit osoittautuivat usein listoiksi niin ja niin monesta lehmästä, vuohesta tai lampaasta. Niin intelligenssi tulee työskentelemään. Aina suuria ideoita, aina filosofiaa. Inhoan filosofiaa. Inhoan sitä, koska, itse asiassa, en ymmärrä sitä.

Revisionimi mallini historiassa olisi Sherlock Holmes. On oltava hänen laillaan rohkea, lyhytsanainen ja tarkoituksenmukainen. Näin tulin keksineeksi sanontani ”No holes, no holocaust” (”ei reikiä, ei holokaustia”), jonka olette kuulleet. Lausuin sen ensikertaa yllättäen vuoden 1994 konferenssissamme. Muistan ettei kukaan reagoinut tuolloin mitenkään. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, johtuen ehkä huonosta Englanninkielen taidostani. Kaksi tai kolme vuotta myöhemmin, revisionistit kuten Dr. Robert Countess, alkoi tehdä huomautuksia, ”Mutta meidän tulee olla varovaisia. Sanamuotosi on hyvin lyhyt, ehkäpä se on liian lyhyt”. Ymmärrän moitteen. Kun jokin asia on hyvin lyhyt, ehkä se on liian lyhyt. Monimutkaisia asioita, näyttäisi siltä, ei voi sanoa muutamalla sanalla. Ymmärrän hyvin miksi ihmiset ovat varuillaan, mutta joskus lyhytsanaisuus on hyvä asia.

Ajattelen ”Ei reikiä, ei holokaustia” olevan hyvä sanonta. Näin selitän sen. Kun teillä on hyvin suuri ongelma, tiedätte ettette voi käsittää sitä kokonaisuudessaan. Se olisi mahdotonta. Se on yksinkertaisesti liian iso. Mitä sitten pitää tehdä? On mentävä rohkeasti ytimen keskustan keskustaan. ”Holokaustin” ydin on Auschwitz. Auschwitz on pääpaikka. Näin ollen meillä on iso ympyrä ”H”, ”Holokausti”, sen sisällä pienempi ympyrä; ”A”, niin kuin ”Auschwitz”. Entä mikä on Auschwitzin keskus? Se on ”K” krematorio, joista kuhunkin väitetään kuuluneen ihmisten tappamiseen käytetty kaasukammio. Mikä on ”K:n” keskus? Se voi ainoastaan olla se yksi krematorio, jonka väitetään olevan vahingoittumaton; ”restauroimaton”. Tällainen krematorion on nykyään krematorio numero kaksi Auschwitz-Birkenaussa. Epäilemättäkin Saksalaiset räjäyttivät sen (tai kukaties Venäläiset – sillä ei ole väliä). Vastustajamme sanovat: ”Tämä on se paikka”. Niinpä meidän täytyy matkustaa krematorio II:een, ja perillä meidän on etsittävä koko ”Holokaustin” episentri: Eli reiät krematorio II:n, oletetun, kaasukammion katossa, sillä ne ovat ne reiät, joiden kautta SS miesten oletetaan kaataneen Zyklon B pelletit. Menkää krematorio II:een. Etsikää noita reikiä. Ette löydä yhtäkään.

Charles Provan antoi minulle eilen tämän pamfletin. Hän tarkistaa revisionismiani, mikä on erittäin hyvä asia. Nyt minä aion käydä läpi hänen revisiointiaan minun revisionismistani. En valitettavasti ole vielä päässyt lukemisen loppuun, joten minun on oltava varovainen. Aion kuitenkin kertoa teille saamani ensivaikutelman. Kerroin Hra. Provanille, että aion sanoa muutaman sanan siitä.

Ajattelen, että teos on hyvä. Ensinnäkin se on lyhyt. Toisin kuin Berenbaumin kirjojen kohdalla, ette tarvitse lihasvoimaa pystyäksenne lukemaan sitä. Mitä tähän mennessä voin sanoa, se on hyvin tehty. Ilmiselvästi sen parissa on ahkeroitu kovasti. Silti tutkimuksen menetelmässä on paha virhe. Sanoakseni yksinkertaisesti; teidän ei tule sekoittaa todistusta (ihmisen antamaa todistuskertomusta) ja fyysisiä todisteita, mitä löydätte tapahtumapaikalta.

Te Hra. Provan aloititte todistuksella (todistuskertomuksella). Mutta sen sijaan, että olisitte erottaneet fyysiset todisteet todistuskertomuksen oletetuista reistä, te todistuskertomusta arvioidessanne puhutte siitä mitä sijaintipaikalta pitäisi löytyä. Tämä on asioiden sekoittamista. Toisin sanoen; sen sijaan, että olisitte tuoneet öljyä ja sitten etikkaa tehdäksenne vinaigrettea, toittekin ensin vinaigretten ja teette sitten kovasti työtä erotellaksenne öljyn etikasta, mikä – näettekö – on aivan liian vaikeaa?

Mutta Charles Provan on tehnyt todellista työtä ja meidän on otettava se vakavasti.

Revisionisti Menetelmiä Tulevaisuutta ajatellen

Nyt revisionistisiin menetelmiin uutta revisionistien sukupolvea ajatellen. Täytyy sanoa, että olin melko lailla liikuttunut saapuessani tänne ja nähdessäni German Rudolfin ja Jurgen Grafin työskentelevän tarmokkaasti yhdessä. Tämä on uusi sukupolvi. Yksi heistä, German Rudolf on karkotettu. Mikä häpeä, kaukana kotimaastaan, urastaan, vaimostaan ja kahdesta lapsestaan! Sveitsiläinen Jurgen Graf on tuomittu vankeuteen viideksitoista kuukaudeksi. Eikö se ole häpeä? Mutta olisittepa nähneet nämä kaksi. He työskentelivät iloisina ja ahkerasti. Heidän kaltaisilleen ihmisille haluan nyt puhua ja nostaa esiin useita ideoita tulevia tutkimuksia varten.

Antakaa kun aloitan Anne Frankin päiväkirjasta. Ehkä muistatte minun käyneen tapaamassa Anne Frankin isää, Otto Frankia, Baselissa, Sveitsissä seitsemänkymmentäluvulla. Kuten huijarit aina, hän oli miellyttävä, itse asiassa hyvin miellyttävä. Aina välillä kuulee ihmisten huudahtavan, ”Mutta hän on niin miellyttävä. Miten hän voisi olla huijari?” Huijarit ovat aina miellyttäviä!

Siispä menin tapaamaan Otto Frankia. Haluan katsoa ihmisiä silmiin. Kerroin hänelle, että epäilin vakavasti Anne Frankin päiväkirjan todenperäisyyttä. Hän sanoi ”No, ei se mitään. Olen valmis vastaamaan kysymyksiisi”. Olin onnekas sen suhteen, että hänen (toinen) vaimonsa oli paikalla. (Tulette huomaaman, että hän on tärkeä osa tarinaa). Frank oli sanonut olevansa valmis vastaamaan kysymyksiini, mutta hän oli hivenen kuin Michael Shermer, joka haastatteli minua vuonna 1994. Ehkäpä Otto Frank ajatteli, kuten ajatteli Shermerkin, ”Ahaa, ranskalainen intellektuelli. Seuraa henkevää keskustelua nuoren tytön psykologiasta, vuorovaikutuksesta kahdeksan, samassa piilossa elävän ihmisen kassa sekä tuolloin juutalaisia koskevasta poliittisesta ilmapiiristä, jne.”

Mutta, siinä minä olin perustieto-revisionismini kanssa. Sanoin ”Hra. Frank, te ette voineet pitää mitään ääntä, edes öisin. Jos teitä yskitti, otitte kodeiinia. Teitä oli Amsterdamissa, noissa pienissä huoneissa, kahden vuoden ajan kahdeksan ihmistä, muiden huoneiden ympäröiminä, jotka olivat ’vihollisten’ käytössä. ’Viholliset’ kuuntelivat”. ”Kyllä”, hän myönsi. ”Miten on siis mahdollista, että nuori mies, Peter, hakkaa ullakolla halkoja esitelläkseen Annelle voimiaan? Voitteko kuvitella sen melun? Peter jopa rakentaa huonekaluja ja joka aamu soi herätyskello. Siellä on radio, ja ne kiljunnat kun hammaslääkäri (yksi kahdeksasta on hammaslääkäri) hoitaa potilastaan jne. Miten selität kaiken tämän?” Hänellä ei ollut selitystä.

Seuraavaksi kysyin häneltä, ”Entä jätteet?” Kuunnelkaa nyt tässä ranskalaista intellektuellia! ”Entä jätteet? Sanoit, että ne poltettiin uunissa”. ”Kyllä”. ”Mutta muutitte kesäkuun 12. päivä ja sanotte sytyttäneenne uunin ensimmäisen kerran lokakuun kahdennentoista tai viidennentoista päivän aikoihin. Siispä mitä kesällä tehtiin jätteille ja mitä myöhemmin uunista tulevalle savulle? Asuitte paikassa, jonka oletettiin olevan asumaton. Mutta savu, etenkin öisin, tarkoitta sitä, että talossa on joku. Katselkaapa savua öisin.” Otto Frankilla ei ollut vastausta.

Kyselin miesparalta monia vastaavia kysymyksiä ja hänen vaimonsa huudahteli, ”Ihmeellistä! Niin, miten ihmeessä te pystyitte?” Tai, ”Miten se oli mahdollista?” ”Maul Zu (Ole hiljaa)! mies tuhahti hänelle Saksaksi. Jatkoin ja yhtäkkiä Otto Frank sai älynväläyksen. Hän sanoi minulle ”Hra. Faurisson, olen sataprosenttisesti samaa mieltä kanssanne. Tieteellisesti ja teoreettisesti tapahtumat ovat mahdottomia, mutta ne tapahtuivat”.

Sanoin hänelle, ”Hra. Frank, teette asian hankalaksi minulle. Jos olette samaa mieltä kanssani ettei ovi voi olla samanaikaisesti sekä auki, että kiinni, niin ei ole tarvetta ”tieteelliselle” ja ”teoreettiselle”, mutta jos jatkatte kertoen, että olette omin silmin nähneet sellaisen oven, niin minulla tulee olemaan hankaluuksia asian kanssa. Olkaa hyvä ja vastatkaa kysymyksiini”. Tietenkään vastauksia ei ollut.

Seuraavana päivän hän vei minut pankkiin. Se oli ensimmäinen kerta kun olin koskaan ollut Swiss pankin holvissa, tai minkään muunkaan pankin holvissa. Näin mieleenpainuvat säilytyslokerot, joihin voidaan tallettaa rahaa, koruja ja käsikirjoituksia. Otto Frank otti esiin käsikirjoituksen. Hän sanoi ”katso nyt, tässä se on”. Menimme takaisin hänen kotiinsa katsomaan sitä. Sanoin, ”Hra. Frank, en ole käsialaspesialisti. En ole kiinnostunut käsikirjoituksesta. Se mitä haluan, on, että selität minulle tarinan niin, että se pitää – mutta et pysty”. Tultuani kotiin Baselista, hahmottelin raportin päiväkirjaa koskevista kysymyksistä ja annoin sen saksalaisen ystäväni käytettäväksi, joka oli joutunut vaikeuksiin Saksan oikeuslaitoksen kanssa ilmaistuaan epäilyksiä päiväkirjan todenperäisyydestä.

Saksalainen tuomari tilasi käsiala-analyysin ”Anne Frank” käsikirjoituksesta. Tässä meidän revisionistien täytyy olla varovaisia. Kuulen usein ihmisten sanovan, ”Kuulakärkikynällä kirjoittaminen oli keksitty”. Olkaa varuillanne! Raportti oli täysin riittämätön. Se päätteli, että koko käsikirjoitus oli kirjoitettu samalla kädellä. Muistakaa se. Raportti kertoi, että kirjoitusta oli musteesta kuulakärkikynään, mutta tarkkaa tietoa ei annettu. Emme tiedä kuinka suuri osa ja missä kohdin, jne. Siispä, olkaa varauksellisia saksalaisraportin suhteen.

Otto Heinrich Frank kuoli vuonna 1980. 1986 oletetusta Anne Frankin päiväkirjasta julkaistiin Amsterdamissa ”kriittinen painos”. Seuraavien vuosien aikana ilmestyi saksalainen, ranskalainen ja englantilainen painos. Kaikki neljä olivat lähes yhtä paksuja kuin The Holocaust Chronicle (Berenbaumin saatesanoilla), jonka näytin teille. Ihmiset ajattelivat ”Ahaa, tämä on vastaus Faurissonille”. Kirja jopa sanoo niin: ”Tämä on vastaus Faurissonille.”

No, teidän pitäisi lukea mitä julkaisijat sanovat Otto Frankista. He kaikki kutsuvat häntä valehtelijaksi. Olin oikeassa! Kyseisen ”kriittisen painoksen” lopussa lukee ettei Otto Frankin olisi koskaan pitänyt väittää, että se mitä hän julkaisi oli Anne Frankin todellinen päiväkirja. Kaikesta huolimatta tämä ”opillinen painos” on pelkästään iso bluffi. He esittelevät käsialaa kautta koko tekstin ja sanovat, ”Kuten näette se on samanlaista”. Minun mielestäni se ei ole samanlaista, mutta en ole asiantuntija, joten minun on oltava varovainen. Eikä kysymykseni koskenut käsialaa. Kysymykseni oli: ”Voitteko selittää kaikki tarinan ongelmakohdat?” Sen sijaan, että olisin saanut vastauksen, kirjan alussa yksi julkaisijoita tekee yhteenvedon siitä mitä hän ajattelee minun kirjoittaneen. Yhteenveto on ilmiselvästi karrikatyyri. Jos olin sanonut jotain tyhmää he tietysti raportoivat siitä sanatarkasti.

Neuvon teitä olemaan varovaisia. Kysymys Anne Frankin käsialasta on jotain mitä kutsun ”savusilliksi” (harhaanjohtava toimenpide). Haluaisin jonkun, joka osaa, ja jolle Hollannin - ja Saksankielet ovat tuttuja tekevän tietokoneella vertailuja Anne Frankin päiväkirjan, jollaisena se julkaistiin – suosittu painos – ja uuden suositun painoksen (jonka on editoinut Mirjam Pressler) välillä. Minä itse olen löytänyt kaksi tai kolme eri Anne Frankia. Jos joku tekisi tällaisen vertailun nykyään, luulen, että hän löytäisi kahdeksan tai kymmenen Anne Frankia.

Nyt, koskien Einsatzgruppenia: Luulen, että tämä on kaikkein tärkein ehdotukseni tuleville tutkimuksille. Haluaisin nähdä työtä tehtävän tarkasti koskien niitä saksalaisia, jotka Saksan armeija teloitti juutalaisten tappamisen vuoksi. Kyllä, Marinkassa, Venäjällä, kaupunginjohtaja tappoi yhden juutalaisen naisen. Hän joutui Saksan armeijan sotaoikeuteen ja tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin. Minulla on monia vastaavia esimerkkejä.

Kenttämarsalkat List, von Kuechler, von Mantein; Kenraali Otto Dessloch; Kenttämarsalkka von Kleist; Kenraali Kittel: jokainen heistä määräsi saksalaisen sotilaan, upseerin tai virkamiehen teloitettavaksi, tämän tapettua yhden tai useamman juutalaisen. Miten tämä oli mahdollista jos toimintaperiaate oli fyysisesti hävittää kaikki juutalaiset? Minun mielestäni von Mansteinille, Listille, von Kuechlerille, von Kleistille ja Kittelille pitäisi istuttaa puut Jerusalemin Oikeudentuntoisten (pakanoiden) Ei-juutalaisten Bulevardille (Avenue of Righteous Gentiles). Ja miksei yksi myös Adolf Hitlerille? Hitler määräsi ihmisiä teloitettavaksi juutalaisten tappamisesta.
Tämä on sellainen kysymys, jota revisionistin pitäisi tutkia.

Minulla ei ole aikaa puhua ”ruskeista juutalaisista”, juutalaislapsista Auschwitzissa eikä, siitä mitä kutsun ”Holocaust Memorial Museumin tiskin-alta-oppaaksi”; revisionisti-opastettu kierros kyseisessä museossa.

Ehkä olette kuulleet pessimismistäni. Haluan sanoa muutaman sanan siitä. Syistä, joita en ehdi nyt selittää, olen melko pessimistinen. Antakaa kun selitän. Vieraillessani ensimmäisen kerran tässä maassa vuonna 1979 ystäväni Gene Brugger oli minua vastassa Kennedyn lentokentällä. Eilen hän muistutti minua siitä kuinka saavuin mukanani Arthur Butzin kirja Hoax (Huijaus) ja tennismaila. Genellä, joka on saksalaista syntyperää, oli minulle tuolloin kysymys. Hän sanoi, ”Olet ranskalainen. Miksi teet tämän saksalaisten hyväksi?” Hän kertoo minun vastanneen, ”En tee mitään saksalaisten hyväksi. Lintu laulaa. Se ei voi muuta kuin laulaa, koska se on sen luonto. Lintu ei voi laululleen mitään. Niinpä, jopa pessimistisen linnun täytyy laulaa.”

Toissapäivänä kun olin lähdössä Ranskasta, Adrien, yksi lastenlapsistani, soitti ja sanoi, ”Sinä olet lähdössä”. Vastasin kyllä. ”Mihin sinä menet?” ”Yhdysvaltoihin”. ”Miksi?”. ”On töitä, jotka pitää tehdä”. Hän on hyvin kiltti minulle, tämä poika. Hän sanoi, ”Nyt isoisä, sinun täytyy lopettaa. Teet liikaa töitä. Yötä päivää. Olet hirveän vanha. Kohta sinä kuolet.”

Kuten näette, olen vielä hyvinvoiva ja elossa. Ja vaikka olenkin vanha lintu, luulenpa, että jatkan laulamista.

MARIONETTI-OBAMAN LELUT (Euroopan kohtalo Venäjä-Kiina pelissä)

Käännös videolle: Miehet Obaman takana
Historioitsija Webster Tarpleyn haastattelu, osa 1:
(Henkilön ajatuksenjuoksu on kääntäjän näkökulmasta hivenen poukkoilevaa – pahoittelen töksähtelevyyttä)




Varokaa Obamaa, hän ei ole sitä mitä luulette hänen olevan. He yrittävät tehdä hänestä muslimin näköisen. USA:ssa he yrittävät … hän on saattanut olla muslimi jossain vaiheessa – sen he haluavat Yhdysvalloissa kätkeä, mutta maailmalla he sanovat; ”ooh hän on muslimi, hänestä meidän pitää pitää”.

Olen itse asiassa kirjailija; historioitsija. Olen kirjoittanut terrorismista Keski-Euroopassa. Olen kirjoittanut George Bush vanhemmasta: ”George Bush: The Unauthorized Biography” (George Bush; Epävirallinen elämänkerta) – melko tunnettu kirja internetissä - luulen. Olen kirjoittanut maailman ekonomisesta kriisistä ”Surviving the cataclysm” (Turmiosta selviytyminen), tehnyt esseitä historiasta; "Against Oilgarchy" (Hallitsevaa klikkiä vastaan) sekä ”9/11 synthetic terror Made in Usa” (Synteettinen kauhu, made in USA) ja minulla on juuri ulos tullut kirja ”Obama: The Postmodern Coup – Making of Manchurian” (Obama: Postmoderni vallankaapaus – Mantsurian voitto) - mutta olen niin huolestunut Obama-ilmiöstä etten ole tänä vuonna kirjoittanut ainoastaan yhtä kirjaa, vaan kaksi. On tulossa ulos toinen kirja ”The Unauthorized Biography of Obama” (Obaman epävirallinen elämänkerta).

Tehtäväni - koskien Yhdysvaltojen politiikkaa - on kiinnittää ihmisten huomio kulloinkin kaikkein vaarallisimpiin peiteoperaatioihin: Vuosina 2001 – 2007 tällainen oli koko 9/11 myytti ja pyrkimys aloittaa sotia. Afganistanin sota ja Irakin sota - ja jonkin aikaa pyrkimys oli myös aloittaa Iranin sota. Aina noin vuoden 2007 heinä-elokuuhun asti tuo oli hyvin suuri vaara, joten keskityin siihen. Tuo vaara on nyt siirtymässä - radikaalisti vaihtanut kohdettaan. Nyt suurin vaara piilee peiteoperaatiossa koskien Obaman vilpittömyyskuvan luomista: On kysymys jonkin näköisestä poliittisesta, Yhdysvalloissa käynnissä olevasta qodata:sta. Hyvin vaarallista maailmalle, koska Obaman ajama politiikka on entistä aggressiivisempaa, sotilaallisempaa ja yleisesti ottaen katastrofaalisempaa kuin mikään muu NWO-konseptissa (New World Order).

McCainista ei ole mitään hyvää sanottavaa, Obamasta vain on paljon pahempaa sanottavaa. Obama on tekeillä oleva maailmantragedia. Jos Obama pääsee presidentiksi tilanne on katastrofaalinen. Hän on kolmisivuisen komission, erityisesti Zbigniew Brzezinskin sätkynukke. Kysymyksessä on pankkiirien klikki. He johtivat Carterin esikuntaa. Monetkaan eivät nykyään muista kuinka tuhoisa Carterin esikunta oli, mutta ne olivat hyvin, hyvin pahoja aikoja sekä taloudellisesti, että strategisesti. Nyt tämä samainen ryhmä on luonut uuden sätkynuken. Tällä kertaa paremmin valmistellun ja ohjelmoidun. Joten - tämä on se hetki, kun tämä pankkiirien klikki haluaa esitellä uuden kasvon, ei oikeistolaista, ei NWO-kannattajaa, vaan vasemmistolaisdemokraatin, joka lupaa toivoa ja muutosta, mutta todellisuudessa edustaa toimintaperiaatteita, jotka ovat laadullisesti paljon pahempia kuin ennen; laadullisesti tuhoisampia. Ja! – Hän voi hankkia Euroopan liittolaisuuden, hän voi tehdä Euroopasta sätkynuken, käyttötavaraa, sillä tämä seuraava Yhdysvaltain hallinto – jos kyse on Obamasta – tulee tarkoittamaan, ei niinkään sotia Lähi-idässä, vaan sotia paljon laajemmassa mittakaavassa. Brzezinskin ajatus on ettei maailman voiman keskus ole Iran, vaan Moskova ja Peking! Ja siitä syystä Brzezinski haluaa seuraavan kauden aikana murskata ennen kaikkea Venäjän ja Kiinan, jotta Yhdysvaltain-Brittanian maailmanherruus säilyisi seuraavat sata vuotta. Tämä on itse projekti – paljon kunnianhimoisempi kuin mikään NWO suunnitelma. Uskaliaampi ja vaarallisempi, joten ihmisten Euroopassa on parasta herätä. Tyhmä, romanttinen illuusio - joka eurooppalaisilla on Obamasta - tulee olemaan heidän itsemurhansa, jolleivät he ymmärrä tätä.

On oikeistolaisia jotka eivät tiedä miten hyökätä Obaman kimppuun – minä hyökkäisin Obaman kimppuun siten kuin juuri sanoin: Hän on maailman finanssikeskuksen, kaikkein pahimpien piirien, David Rockefellerin, George Sorosin ja heidän ryhmänsä sätkynukke, ja heidän projektinsa on äärimmäisen tiukka talouspolitiikka, brutaali elintason laskeminen sekä Yhdysvaltojen köyhdyttäminen ja surkeaksi tekeminen. Ulkomaanpolitiikkaa koskien suunnitelma on maailmanlaajuisesti lopettaa Venäjä ja Kiina, joten tätä varten he tarvitsevat vasemmistonaamion. Oikeistolaiset eivät tiedä miten tätä kaikkea vastaan hyökätään, joten he joko väittävät, että Obama on kommunisti – mikä ei mielestäni pidä paikkansa, koska hän on finanssikeskuksen palvelija – miten hän voisi olla kommunisti? – Tai, että hän on muslimi, koska hänen toinen nimensä on "Hussein". Hän asui jonkin aikaa Indonesiassa - ja hän tosiaankin on saattanut pitää itseään muslimina jonakin ajankohtana elämässään - minä kuitenkin haluaisin huomioida hänen kaksi isäänsä: Ensin hänellä oli isä Keniasta, Barak Hussein Obama vanhempi, hänen biologinen isänsä, joka hylkäsi hänet, ja sitten isä Indonesiassa, mies nimeltä Lolo Soetoro. Molemmat miehet olivat – mielestäni - sitoutuneempia "Johnnie Walker, mustaetikettiseen viskiin" kuin islamiin – joten en usko, että muslimiyhteydessä on mitään järkeä, mutta lisäisin yhden asian: Se joka haluaa Yhdysvaltain presidentiksi, pyytää itse asiassa saada laittaa sormensa lämpöydinasenappulalle. (On olemassa nappi, joka laukaisee ion cannon ballistic aseen ohjuksen).
Tästä lähtökohdasta me – yleisö – haluamme tietää kaiken Obamasta – kaiken. Jos hän oli jossain vaiheessa muslimi – hyvä – otetaan selvää – sitten kaikki tietävät – minua se ei haittaa … kaikki eivät ehkä ole samaa mieltä. Pääasia kuitenkin on, että meidän tulee tietää hänestä kaikki; ilmoittautuiko hän asevelvolliseksi, onko hän hiv-positiivinen, onko hänellä rikosrekisteri, onko hän biseksuaali, polttaako hän crackiä tai kokaiinia, nämä ovat kaikki hänestä tehtyjä väitteitä.

Tämä tyyppi on imperialismin kaikkein pahimpien piirien sätkynukke. Hän on kiinnostunut samasta imperialistisesta projektista - vain paljon tehokkaammalla ja älykkäämmällä, joskin lopulta mielipuolisemmalla - tavalla toteutettuna. Otetaan Iranin tapaus: NWO- kannattaja (joku kuten McCain) tarkastelee Irania ja sanoo: ”me haluamme pommittaa Irania”. Brzezinski vastaa; ”olette hulluja, ette voi tehdä niin, olette liian heikkoja, olette liian syvällä vararikossa, liian eristäytyneitä ja fiksoituneita". Tiedättekö mitä teidän pitää tehdä Brzezinski jatkaa; ”En halua Irania sotaan Yhdysvaltoja vastaan, haluan Iranin sotaan Venäjää vastaan – tehdään Iranista työkalu, sätkynukke ja pelataan Iranilla Venäjää vastaan”. Tiedän miten asia toimii, Brzezinski sanoo; ”Minä pelasin Afganistania Neuvostoliittoja vastaan ja tuhosin Neuvostoliitot”.
Tarkastellaan Syyriaa: NWO-kannatus tarkastelee Syyria ja sanoo; ”hyökätään Syyriaan”. Johon Brzezinski: ”Olette hulluja - älkää tehkö niin, tehkää Syyrian kanssa sopimus”.
Syyriassa on erittäin tärkeä laivastotukikohta paikassa nimeltä Tartus, välimerellä. (Brzezinski on vasta äskettäin palanut Iranista, missä hän osallistui Irankorporaatioon pari kuukautta sitten). Tavoite olisi saada venäläiset ulos Tartuksesta ja kääntää Syyria Venäjää vastaan – niinpä sen sijaan, että muslimit olisivat maalitaulu, heistä tuleekin tykinruokaa projektissa Venäjää ja Kiinaa vastaan. Otetaan Kiinan Turkistania, missä elää muslimivähemmistö; Vigorit. Mikä on Brzezinskin suunnitelma heidän varalleen? - Saada heidät taistelemaan ja kuolemaan jonkinlaisessa välikohtauksessa Tiibetin kanssa.
Idea on unohtaa tähän asti voimassa ollut kohdelista – kohdelista kasvaa suuremmaksi. Anna kun lisään kohdelistaan muutaman: Otetaan Sudan - arabimaa - arabiliiga. Miksi Sudan on kohteena, miksi he tekevät näin? Ovatko he tosiaan huolestuneita humanitaarisesta hädästä? Ei, he ovat huolestuneita, koska 7% Kiinan öljystä tulee Sudanista. He etsivät kiihkeästi veruketta tunkeutuakseen Sudaniin, kukistaakseen kenraali Bashirin ja katkaistakseen Sudaniin menevän öljyn.

Otetaan tosi iso-juttu: Tähän asti kaikkien huomio on kiinnittynyt Iraniin; iskeekö Yhdysvallat Iraniin, iskeekö Israel Iraniin? – Minä sanon ei, he eivät tee niin, Yhdysvallat ja Britannia eivät iske … en voi tietenkään pois sulkea joitain Israelilaisista hulluista, mutta en usko edes sitä.

Osa 2.




… Enkä tiedä onko todennäköistä, mutta on olemassa hyökkäyksen kohde, ja se on Pakistan. Pakistan on muslimivaltio, jossa elää 160 miljoonaa ihmistä - ja heillä on ydinaseita ja kyky käyttää niitä.
Palataan viime kesään, Chicagoon ja demokraattiehdokkaiden väittelyyn: Obama nousi ääneen ja sanoi; ”minä haluan yksipuolisen pommi-iskun Luoteis-Pakistaniin”. Rouva Clinton sanoi, ”ei, ei niin voi tehdä”. McCain sanoi ei, jopa Bush sanoi ei. Ja nyt Yhdysvallat tekee mitä Obama vaati. Yhdysvallat pommittaa Luoteis-Pakistania - ja tosiaan; Yhdysvaltojen ja Naton joukot sekä Afgaanijoukot valmistautuvat tunkeutumaan Pakistaniin Afganistanin rajan yli.

Miksi he tekevät näin? Tämä on ainoa paikka maailmassa missä vielä puhutaan Bin Ladenista, al-Qaedasta ja terrorisminvastaisesta sodasta, kaikesta tästä järjettömästä metodiikasta. Miksi niin tehdään? Koska he haluavat tuhota Pakistanin istuvan hallituksen. Varmaankin näitte Pakistanin pääministerin, Gilanin toissailtaisen lausunnon, missä hän sanoi; ”Kansallinen kunniamme ja suvereenisuutemme ei salli ulkomaalaisten joukkojen tunkeutumista maahamme”. Ja hän on aivan oikeassa, mutta Yhdysvallat ja NATO aikovat tehdä juuri niin uuden menettelytapansa turvin. Tavoite on tuhota Pakistan. Kuten näette; Irak on nyt jakautunut kolmeen osaan ja Pakistan tulee jakautumaan neljään tai viiteen osaan. Osat tulevat olemaan Sindh, Bushtunistan?, Baluchistan, Waziristan jne. jne. eikä se koskaan lopu – tämä on tavoite.

Miksi he tekevät tämän? Ei niinkään koska Pakistan on islamilainen maa, vaikkakin se kuuluu asiaan, vaan pääasiallisesti, koska se on potentiaalinen liittolainen Kiinalle. Se on perinteisesti ystävällismielinen Kiinaa kohtaan ja mahdollisen maailmankriisin uhatessa Pakistan hakeutuu Kiinan läheisyyteen. Joten katsokaapa nykyistä iskulistaa: Iran ei ole enää listalla, Iran on nyt kandidaatti pelinappulaksi Venäjää vastaan. Iskulistalla on nyt Sudan ja Pakistan – tämä on muutos entiseen. Ja Obama oli se, joka vaati iskua Pakistaniin, kaikkien muiden sanoessa ei. Joten McCain - ironista kyllä - oli muslimien parempi kaveri kuin Obama, koska McCain sanoi; ”keskustelin kenraali Musharrafin kanssa näistä asioista, en tee sitä yksipuolisesti” Ja Obam sanoi; ”ei, ei, sen täytyy olla yksipuolista”. On kysymyksessä Brzezinski politiikka. Sitä se on. Obamalla ei ole mitään hajua asioista. Obama ei edes tiedä mikä on Pakistan. Joten hän vain toisti Brzezinskiltä saamansa lauseen. Brzezinskin vastaväite NWO-kannattajille on sanoa; ”olette hölmöjä, olette vätyksiä, olette niin pakkomielteisiä Israelin, Persianlahden, Irakin ja Iranin suhteen, että olette kadottaneet kokonaiskuvan. Todellisia maailmanmahteja ovat tietysti Venäjä ja Kiina. Nuo ovat maita, jotka vakavasti ottaen pystyvät Yhdysvaltojen ja Britannian vastustamiseen ja teidän tulee keskittyä heihin”.
Ja Intia totta kai tulisi olemaan suuri etu tuossa konseptissa, Japani on toinen. Japanilla ja Kiinalla on juuri ollut huippukokous – ja suuri kysymys totta kai kuului ryhtyisikö Japani näyttämöalueeksi Brzezinskin suunnittelemille Kiinan epävakauttamisajatuksille. Onneksi Japani hallitus on sanonut ei. Japanin puolustusministeri on sanonut, että Japanin kannalta kaaos Kiinassa olisi pahin mahdollinen seuraus. Joten näyttää siltä, että Japani sanoo ei, näyttää siltä, että Taiwan sanoo ei. Taiwanissa äänestettiin asiallisempaa puoluetta; (ei-itsenäisyyspuoluetta) puoluetta, joka haluaa hyvät suhteen Kiinan mannermaahan, vanhaan KMT:hen (Kuomingtan:iin), joka on jälleen vallassa. Eli jokainen maailman maa on nyt prosessissa, jossa he valitsevat puolensa.

Nyt, mitä Obamaan tulee - meillä on sama vanha imperialismi, jolle vain annamme ”kasvojenkohotuksen”, suoritamme kauneusleikkauksen ja yksi tavoitteista on se, että korjatut kasvot kelpaisivat Afrikalle – sallikaa, että selitän Afrikkaa hetken aikaa; Afrikan tapauksessa tavoite on potkaista kiinalaiset ulos ja anastaa Kiinalta öljy, (olemme nähneet tämän Sudanin kohdalla) raaka-aineet, mineraalit ja muut asiat mitä he saavat Afrikasta. Loppujen lopuksi Brzezinski haluaisi eristää ja piirittää Kiinan ja siten saavuttaa pisteen, missä Kiinalla ei ole paikkaa minne kääntyä öljyä saadakseen, lukuun ottamatta Venäjän öljykenttiä Itä-Siperiassa. Toisin sanoen tämän politiikan lopullinen tuote on pelata Kiina Venäjää vastaan – ja päästä eroon molemmista, tuhota molemmat – ja sitten Yhdysvallat ja Britannia voivat asettua hallitsemaan maailmaa seuraavat sata vuotta.

On myös olemassa näkökulma Euroopan varalle. Lähtökohta tietysti on, että Bushin tai McCainin Yhdysvallat on vastenmielinen, politiikka häpeällistä eikä kukaan halua hyväksyä sitä. Obaman "demokratia" on sitä, että jotenkin näillä ”uusilla kasvoilla” voidaan saada laumoittain nuoria näennäispäteviä pölvästejä ja yksilöitä, jotka eivät oikein tiedä mitä tekevät, tukemaan tätä asiaa. Toisin sanoen Obama haluaa Euroopan työkalukseen Venäjää vastaan. Ja minä varoitan teitä - tajutkaa, että tätä teille tarjotaan (Euroopan ryhtymistä työkaluksi Venäjää vastaan) – älkääkä ryhtykö siihen. Ja jos Obama tulee Lontoosta Pariisiin ja Berliiniin, niin ihmisten olisi tärkeää mennä sinne ja sanoa; (… tai ei mennä sinne) ”me emme halua olla missään tekemisissä tämä kanssa”.
Tämä on Brzezinskin ajamaa politiikkaa. NATO:n laajentuminen paljon ohi niiden rajojen josta sovittiin vuosina 1990-1991. Te ehkä muistatte, että oli sopimus, jossa sanottiin ettei Yhdysvallat menisi edes Itä-Saksaan – ja nyt olemme aina Liettuassa, Georgiassa ja Ukrainassa asti. Se mihin olemme matkalla on Puolalainen ohjuskriisi. Kuuban ohjuskriisi tapahtui vuonna 1962 - se oli jo tarpeeksi paha. Puolan ohjuskriisi tulee olemaan pahempi, koska sekä Puolassa, että Tshekeissä on elementtejä - jopa Liettuassa on elementtejä. Siellä – Liettuassa - on tuon systeemin eteenpäin kurottelevia lonkeroita aivan Venäjän kynnyksellä. Mikä kaiken tämän tavoite on? – Se on varmistaa edellytykset ensimmäiseen iskuun – yllätyshyökkäykseen, jolla tuhotaan Venäjän maanalainen ydinasearsenaali, jonka jälkeen Venäjän vastaisku torjutaan Puolaan sijoitetuilla ohjuksilla. .... Joten tämä on askel kohti kolmatta maailmansotaa - ja takana on Brezezinski.
Toinen edelliseen liittyvä aspekti on Kosovon itsenäisyys (missä - minun mielestäni - on mitä suurimmassa määrin kysymys rikollisjärjestöstä). Tämä myös on Brzezinskin projekti: Kosovon konstruointi esteeksi Venäjän eteen. ... Tänään oli tapetilla Karadzickin nappaaminen – Karadzic on ihan oikeasti tosi paha kaveri, mutta miksi nyt – mikä on tavoite? Tarkoitus on entisestään tulehduttaa suhteita Venäjän kanssa - horisontissa saattaa olla mahdollisuus sotaan Venäjän ja Georgian välillä.
Tämä on siis täysin strateginen kehitys. Ei ole kysymys vain Irakista ja Persianlahdesta, vaan maailmanlaajuisesta strategiasta, jonka aivot ovat Brzezinski. Tämä on jo implementoitu Yhdysvalloissa – paras, että mainitsen myös tämän. Luulette Bushin ja Cheneyn olevan Yhdysvaltojen johtajia – eivät he ole - eivät mitään - edes rampoja ankkoja - ainoastaan Valkoisen Talon talonmiehiä - huoltomiehiä – he ovat siellä vain näytillä, shown vuoksi, hahmoja joiden avulla saadaan ihmiset ajattelemaan, että asiat sujuvat tavalliseen tapaan. Valta on nyt siirtynyt tahon käsiin, jota kutsutaan johtajienkomiteaksi – tällä tarkoitetaan hallituksen johtavia ministereitä; ylimmän johto-osaston sihteereitä. Voidaan myös sanoa; internoitu (eristetty) hallinnollinen komitea: Rice edustamassa valtiota, Gates Pentagonia, Paulson valtionvarainministeriötä - asevoimien komentaja amiraali Mollen on myös hyvin tärkeä kaveri tässä porukassa – mutta nämä ihmiset ovat byrokraatteja, heillä ei oikeastaan ole suuntausta, heidän suuntauksensa tulee Brzezinskiltä, mikä käytännössä tarkoittaa: Ei hyökkäystä Iraniin, sopimus Pohjois-Korean kanssa, (Gheney oli kauhuissaan Pohjois-Korean sopimuksesta, Cheney oli saada 99. sydänkohtauksensa Ricen tekemästä Pohjois-Korean sopimuksesta) hyökkäys Pakistaniin, hyökkäysvalmisteluja Sudaniin, hyökkäysvalmisteluja Zimbabween, hyökkäysvalmisteluja Burmaan – ja monissa tapauksessa kaikki tämä tullaan toteuttamaan humanitaarisen avun - ei Bin Ladenin ja al-Qaedan - nimissä, Pakistan on poikkeus. Monissa näistä paikoista, kuten Sudanissa ja Zimbabwessa syy tulee olemaan ”ihmisoikeudet”. ... Idea palaa Carteriin eikö totta? Palaa takaisiin aikaan jolloin Brzezinski johti kansallista turvallisuusneuvostoa – siispä se mistä tässä kaikessa on kysymys, on siirto; sen sijaan, että imperialismi kaikuisi oikeistolaisten slowguneissa se onkin nyt vasemmiston slowguneissa, mutta sisältö on sama, tai - minä väittäisin – pahempi, sillä NWO kannattajilla oli yksi etu; he valitsivat kohteekseen suhteellisesti puolustuskyvyttömiä valtioita – kaikki tiesivät ettei Irak pysty hyökkäämään suoraan Yhdysvaltoihin, ei ole helppoa edes ajatella Iranin voivan hyökätä suoraan Yhdysvaltoihin, mutta kun päästään Venäjälle ja Kiinaan, niin asiat näyttävät hyvin toisenlaisilta, eikö totta? Sillä nyt on olemassa ion cannon ballistic aseita ja he pystyvät puolustautumaan - ja he tulevat puolustautumaan. Niinpä NWO-kannattajien peli on ohi, ja tulet näkemään, että heillä oli edes jonkinnäköiset rajat hulluudelle, kun taas Brzezinskin hulluus on rajatonta.

TULEVAISUUS KUULUU ISLAMILLE

Käännös Mark Steynin kirjaa ’America Alone’ lainaavasta artikkelista: http://www.macleans.ca/culture/books/article.jsp?content=20061023_134898_134898

(isovimman kommentti: artikkelin 9/11 viittauksista en, kuten sivupalkin linkkiluettelosta käy ilmi, ole täysin samaa mieltä, mutta kaikesta siitä mitä Mark Steyn sanoo tapahtuvan ”jäävuoressa, pinnan alapuolella” olen kirjoittajan kanssa yhtä huolestunut ja täysin samoilla linjoilla)

Muslimimaailmassa on nuoria, lukumääräistä volyymiä ja globaaleja tavoitteita. Länsi vanhenee ja heikentyy eikä tahtoa syrjäyttäjien torjuntaan enää löydy. On tuntemamme maailman maailmanloppu.

11. syyskuuta 2001 ei ollut ”päivä kun kaikki muuttui”, vaan päivä, joka paljasti kuinka paljon oli jo muuttunut. Kuinka monella toimittajalla oli yhteystietoluettelossaan Amerikan-Islamislaiskomitean tai Kanadan-Islamilaskongressin tai Britannian Muslimikomitean tiedot? Jos väittäisit, että se mikä - jos jokin - loukkaa Muslimeita on 2000-luvun hallitseva poliittinen dynamiikka Tanskassa, Ruotsissa, Alankomaissa, Belgiassa, Ranskassa ja Englannissa, niin suurin osa ihmisistä ajattelisi, että olet hullu. Kuitenkin sinä tiistaiaamuna jäävuorenhuippu hypäti esiin ja luhisti kaksoistornit.
Samanaikaisesti kehittyneissä maissa 7/8 jäävuoresta on pinnan alla ja käynnissä paljon suurempien voimien leikki – leikki, joka ajaa Euroopan niin heikoksi ettei se pysty vastustamaan säälimätöntä muuttumistaan Euroarabiaksi - mikä kysyttäessä, on pitkälti myös muun maailman tulevaisuus. Avaintekijöitä ovat: demografinen heikentyminen, demokraattisen yhteiskuntatilan jatkuvuuden epävakaus, ja sivistyksen hiipuminen.

Aloitetaan demografiasta, koska kaikki perustuu juuri sille:
Se, että koulussanne on 200 heppua ja pelaatte toista koulua vastaan, jossa on 2000 oppilasta ei välttämättä tarkoita, että pesäpallojoukkueenne tulee häviämää, mutta epäilemättä asetelma tarjoaa vastustajille selvän etulyöntiaseman. Aivan samoin on vallankumouksen laita, jos haluat ajaa muutosta seitsemän, iältään kahdeksankymppisen (80) vallankumouksellisen voimin tuskin onnistut. Mutta jos sinulla on kaksituhattaseitsemän vallankumouksellista ja he ovat kaikki alle kolmekymppisiä (30) – niin jo alkaa lyyti kirjoittaa.

Kuinkakohan moni ”Lähi-idän rauhan prosessin” hurskas lähettiläs on koskaan tutkinut seuraavaa lukua: Gazan keski-ikä on 15,8 vuotta.

Kun tiedämme edellisen, kaikki muu on pilkunviilausta. Jos olisit ”hillitty palestiinalainen” johtaja, tarkoitatko todella, että haluaisit houkutella YK-ohjatun ja Euroopan rahoittaman kuoleman kultin kasvattaman, työttömistä ja kouluttamattomista teinipojista kootun kansakunnan – tai näennäiskansakunnan – toimimaan järkevästi? Mikä tahansa ”Palestiinan ongelmaa” koskeva analyysi, mikä ei ota huomioon tärkeimpiä perussyitä on ajan hukkaa.

Samanaikaisesti toisaalla: Euroopan, Kanadan, Japanin ja Venäjän silmiinpistävä piirre on lasten loppuminen. Se mitä kehittyneissä maissa nyt tapahtuu on yksi historian nopeimpia väestöllisiä evoluutioita: Useimmat meistä ovat nähneet läjän sydäntälämmittäviä etnisiä komedioita - Kreikkalainen naimakauppa ja muita samaan ryhmään kuuluvia filmejä – joissa joku yksinäinen, yksikseen kasvanut tiukkapipo alkaa deitata neitosta, äärettömästi-kaikkia-rakastavasta-ja-nopeasti-sikiävästä välimeritaustaisesta perheestä, jossa siskoja, serkkuja ja setiä pursuaa joka tuutista sellaisella volyymillä ettei tulokas meinaa mahtua sekaan. Totuus on itse asiassa päinvastainen. Kreikassa syntyvyys leijuu juuri ja juuri 1,3 lapsen/pariskunta yläpuolella, luku mitä väestötutkijat kutsuvat pisteeksi ”alhaisin-alhaisesta”, mikä käytännössä tarkoittaa alhaisinta mahdollista syntyvyysastetta, josta mikään ihmisyhteiskunta on koskaan toipunut. Ja Kreikan syntyvyys on tervein Välimeren alueen maiden Euroopassa. Italiassa syntyvyys on 1,2/pariskunta, Espanjassa1,1. Jos missään kehittyneessä maailmassa enää nykyään voidaan puhua ”suurista” perheistä, löytyvät ne amerikkalaisen valkoisen väestön keskuudesta. Amerikassa syntyvyys on 2,1 ja Uudessa Seelannissa hivenen alempi. Pysyäkseen ajan tasalla Hollywoodin pitäisi tehdä elokuva Tiukkapipoinen protestanttinen naimakauppa, jossa surullinen, kreikkalainen, perheen ainut lapsi naidaan suurisydämiseen uusseelantilaisperheeseen, missä tulevalla puolisolla tosiaankin on vielä sisaruksia.
En puhu ennusteista; tämä kaikki tapahtuu nyt. Ei ole mitään syytä puhua extrapoloinnista; olettamuksista mihin nykyinen kehitys johtaa, mutta jos kuitenkin haluaisimme päätellä tulevaa nykyisen valossa, niin luvut näyttäisivät melko mielipuolisilta – kokeillaan – ihan vaan huviksemme: Vuoteen 2050 mennessä 60%:lla italialaisista ei ole yhtäkään siskoa, veljeä, serkkua, tätiä eikä setää. Suuri italialainen perhe, jossa papa kaataa viiniä ja mama kauhoo pastaa pitkän pöydän loputtomille lautasille sisarustenlapsia ja isovanhempia on mennyttä aikaa, poistunut, kuollut kuin dinosaurukset. Kuten Noel Coward toisessa asiayhteydessä kerran huomautti ”Funiculi, funicula, funic yourself” (funicular railway on köysirata, mistä voisi päätellä, että lauseessa kehoitetaan ihmisiä eri persoonapronomineissa hinaamaan itsensä ylös). Vuosisadan puoleenväliin mennessä Italialaiset eivät enää voi asialle mitään.

Asiantuntijat puhuvat alkusyistä, mutta väestökehitys on kaikkien alkusyiden alkusyy. Ihmiset jotka eivät lisäänny eivät voi mennä eteenpäin – eivät mene minnekään. Ne jotka lisääntyvät muovaavat aikakauden, jossa elämme.

Väestörakenteen heikkeneminen ja yhteiskunnan demokraattisen rakenteen jatkuvuuden epävakaus kulkevat käsikädessä. Amerikassa valtion velkaantumista vastustavat poliitikot vetoavat siihen, että kasaamme velkaa lastemme ja lastenlastemme harteille. Mutta Euroopassa tilanne on vieläkin surkeampi; hankitut edut joihin ei ole varaa, laitetaan lasten ja lastenlasten maksettaviksi, joita ei ole.

Sama kaavamuodossa:

Ikä + hyvinvointi = Tuho itsellesi

Nuoruus + tahto = Tuho kaikelle, mikä osuu tiellesi

”Tahdolla” tarkoitan kulttuurin kuvainnollista selkärankaa. Afrikassa, toisena esimerkkinä, on paljon nuoria, mutta väestöä karsitaan AIDSilla eivätkä afrikkalaiset miellä itseään afrikkalaisiksi; kuten Ruandan tapahtumat osoittivat, heidän pääasiallinen identiteettinsä perustuu heimoihin ja enemmistöllä heimoista ei ole minkäänlaisia maailmanlaajuisia tavoitteita. Toisin on Islamilla, jolla on vakavia maailmanlaajuisia tavoitteita ja uskonto (Islam) itsessään muovaa sitä kannattavien ihmisten pääasiallisen, sisimmän identiteetin – Lähi-idässä, Etelä Aasiassa ja muualla.

Islamilla on nuoruutta ja tahtoa, Euroopalla on ikää ja hyvinvointia.

Olemme todistamassa 1900-luvun lopun edistyksellisen hyvinvointidemokratian loppua. Finanssikonkurssi on vain oire paljon perustavanlaatuisemmasta konkurssista; kyvyttömyydestä toteuttaa elävän/jatkuvan yhteiskunnan perusperiaatetta. Espanjan tulevaisuuden puolesta katkeran sisällissodan taistelleiden fasistien ja tasavaltalaisten lapset ja lapsenlapset kohauttelevat nyt hartioitaan ulkomaalaisjoukkojen tunkeutuessa heidän pääkaupunkiinsa. Liian hillittyinä edes asettamaan ehtoja, he yksinkertaisesti ja välittömästi antautuvat. Toisella puolella yhtälöä moderni monikulttuurinen valtio on liian laiha konsepti, jotta se voisi sitoa maahanmuuttajien suuret joukot toimimaan maan (johon heillä nyt on nimellinen kansalaisuus) eduksi. Niinpä he tähyilevät toisaalle ja löytävät jihadinsa. Länsimainen muslimien pan-islamistinen identiteetti on puhtaasti maailman ensimmäinen suuri aiheuttaja sille, että globaalit kieroutuneet ideologiat anastavat paikan vanhan koulukunnan kansallismielisyydeltä.

Väestön heikkenemisen eri vaiheissa ja sosiaalisiin ohjelmiin törsättyjen varojen yhä paisuessa yksinkertainen kysymys kuuluu: Onko heillä (kehittyneiden maiden väestöllä) potentiaalia tajuta missä mennään? Pystyvätkö he lainkaan ns. ”kasvamaan aikuisiksi” ennen kuin tulevat vahoiksi? Jos vastaus on ei, niin he tulevat päättämään päivänsä yhteiskunnissa, joita johtaa ihmiset, joilla on hyvin erilainen maailmankatsomus.

Tästä pääsemme kolmanteen tekijään – Länsimaiden veltostumiseen, niiden kansakuntien sivistykseen kyllästymisen tilaan, jotka ovat liian syvällä kulttuurirelativismin pauloissa ymmärtääkseen mitä ovat menettämässä. Kuten näemme, kolmas tekijä on läheisesti kytköksissä kahteen ensimmäiseen. Amerikkalaisille ei ole läheskään aina ilmiselvää, että ”terrorismin vastaisen sodan” ja kotimaan politiikan ns. ”pankkikirja asioiden” välillä olisi minkäänlaista yhteyttä. Mutta yhteiskunnan demokraattisen tilan rakenteellisen heikkouden ja maailmanlaajuisen Islamin nousun välillä on selvä yhteys. Valtion vastuualueeseen on pala palalta liitetty kaikki aikuisuuden velvollisuudet – terveydenhoito, lastenhoito, vanhustenhoito – aina siihen pisteeseen asti, että järjestelmä on tehokkaasti tuhonnut kansalaistensa ensisijaiset ihmisyyteen liittyvät vaistot – eikä vähäisimpänä elinjäämisvaistoa. Amerikan tapauksessa liittovaltiollinen alijäämä ei ole ”itse” ongelma, vaan ongelma on hallituksen ohjelmat, jotka luovat alijäämän. Ja huomioitakoon, että nämä ohjelmat olisivat siitäkin huolimatta väärin, vaikka Bill Gates kirjoittaisi kuukausittain shekin kattamaan kaikki niiden kulut. Ohjelmat syövyttävät kansalaisten kyvyn luottaa omaan apuunsa - aina potentiaalisesti tappavalle tasolle asti. (Selkokielellä: ihmiset eivät enää selviydy peruselämänhallinnasta ilman yhteiskunnan apua, mikä johtaa kuolettaviin seurauksiin järjestelmän paisuessa niin massiiviseksi ettei se voi enää tyydyttää aiheuttamiaan tarpeita). Suuri hallitus on kansallinen turvallisuusuhka; se lisää haavoittuvaisuuttamme sellaisia uhkia vastaan kuin Islamismi ja aiheuttaa sen, että tuskin saamme kerättyä tahtoa sen torjumiseksi. Meidän olisi pitänyt oppia läksymme 11. syyskuuta 2001, kun iso hallitus isosti floppasi ja kun ainoat tuon päivän hyvät uutiset koskivat Lennon 93 ad hoc (”tätä tarkoitusta varten” syntynyttä) kansalaismilisiä.
(isovimman kommentti: Tässä kappaleessa esitetään selvästi syy (jota kaikki varovat lausumasta ääneen tai edes ajattelemasta) siihen miksi lapsemme ja nuoremme Suomessa voivat huonosti ja miksi me aikuiset olemme kyvyttömiä pelastamaan heidät).

1900- luvun lopulla maailmassa liekitteli kaksi voimaa: Itäisessä ryhmittymässä kommunismin romahdus ja läntisessä luottamuksen romahdus. Yksi Francis Fukuyaman kuuluisan väitöskirjan Historian loppu ja viimeinen ihminen - kirjoitettu liberaalin pluralistisen demokratian voittaessa neuvostokommunismin - kiistattomimmista väitteistä on se etteivät voittajat nähneet voittoa voittona. Amerikkalaiset - tai ainakin ei-demokraatti-äänestäjä-amerikkalaiset – saattavat puhua kylmän sodan ”voittamisesta” mutta ranskalaiset, belgialaiset, saksalaiset ja kanadalaiset eivät puhu, samoin kuin harva englantilainenkaan. Nämä kaikki ovat virallisia NATO liittolaisia – eli teknisesti ottaen voittajan puolella hirveää tyranniaa vastaan, jonka alla harva heistä olisi itse halunnut elää. Euroopassa vallitsi hetken euforia; oli vaikea olla liikuttumatta nähdessään väkijoukkojen pyyhkäisevän Berliinin muurin läpi, etenkin kun niin moni heistä oli seksikkään näköinen Punainen pimu, ahnaana nauttimaan Carsbergia tai Stella Artoisia (oluita) jopa kaikkein taukeimman imperialistisen koiran kanssa.
Mutta huumaavan hetken hälvettyä ei Euroopan mantereella, Fukuyaman mukaan, vallinnutkaan meidän Iso Ideamme voitti heidän Ison Ideansa - mielialaa. Hyvällä tahdollakaan ei voi kiittää Italian tai Ranskan kansalaisia siitä, että he olisivat millään tavalla osallistuneet kommunismin voittamiseen. Päinvastoin, miljoonat heistä äänestivät vuodesta toiseen kommunismin puolesta. Ja Neuvostouhan päätyttyä Lännen veltostuminen vain entisestään lisääntyi.

Thomas P.M Barnettin kirjassa Blueprint For Action, lainataan Robert D. Kaplania - erittäin älykästä globaalien ilmiöiden tarkkailijaa – hänen verratessa kartan laittomia reuna-alueita ”intiaani territorioon”. Sukkela mutta harhaanjohtava vitsi. Ero vanhan ja uuden intiaaniterritorion välillä on se ettei kenenkään tarvinnut aikoinaan pelätä Sioux intiaanin ratsastavan halki viidennen bulevardin. Nykyään kaveri pahis-maasta pääsee vain tuntien kuluessa metropolin sydämeen muutaman pankkikortille talletetun satasen avulla.
Ja toinen ero: Ennen vanhaan valkoinen mies asettui intiaani territorioon. Nyt pahis-maiden radikaalien imaamien opetuslapset asettuvat metropoleihin.
Ja vielä kolmas ero: Teknologia. Ennen vanhaan inkkareilla oli jouset ja nuolet ja ratsuväellä kiväärit. Nykyajan intiaaniterritorioilla, mailla, jotka eivät pysty ruokkimaan kansaansa, on ydinaseet.
Edellisistä tosiasioista irrotettuna, itse ilmaisu ”intiaaniterritorio” sisältää ajatuksen, että nämä pahis-maat tullaan väistämättömästi saattamaan järjestetyn maailman rajojen piiriin. Itse asiassa suuri osa nykypäivän ”intiaaniterritoriota” oli suhteellisen järjestyksessä sukupolvi tai kaksi takaperin – Länsi Afrikka, Pakistan, Bosnia. Vaikka Itä Eurooppa, Latinalainen Amerikka ja osa Aasia ovat nyt vapaampia kuin 1970-luvulla, muut kartan alueet ovat taantuneet. Mikä siis on todennäköisempää? Että paineenalaiset maapallon alueet muuttuvat kommunismin-jälkeiseksi Puoliksi (Puola), vaiko että ne muuttuvat kommunismin-jälkeiseksi Jugoslavioksi? Euroopassa demografinen (väestöllinen) paine suosii jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Tulevaisuuden vihollisemme tulee olemaan suuressa määrin al-Qaedan kaltainen; monikansallinen, maailmanlaajuinen, paikallisesti päätäntävaltainen, kauttaaltaan ulkoistettu – mutta ennen kaikkea tiukasti yhtenäinen yhteisen, vahvan, rajojen ja mantereiden ylittävän identiteetin kautta. Se ei tule olemaan kansallisvaltio eikä sillä ole mitään halua tulla kansallisvaltioksi vaikka se saattaakin tekeytyä sellaiseksi kuten Afganistanissa ja Somaliassa. Jihad on ensimmäinen (vihollisista), mutta on tuleva muita monikansallisia epämuodostumia, jotka ottavat omakseen samat tekniikat. Eivätkä kymmenet YK:n ja EU:n kaltaiset instituutiot ja niiden haarat - mitä todennäköisimmin - tule tarjoamaan toimivia ratkaisuja ongelmaan.

Siitä voidaan toki väitellä mitä seuraamuksia nykyinen väestörakenteellinen trendi tuo tullessaan, mutta ryhtyä väittämään huolettomasti ettei mitään seuraamuksia tule – on naurettavaa. Perusdemografia selittää – esimerkiksi – sen miten kriittisen erilainen on amerikkalaisten ja eurooppalaisten ”terrorismin vastainen sota”. Yhdysvalloissa kyseinen sota on jotain mitä käydään Sunni triangelin salakavalassa hiekassa ja Hindu Kushin luolissa; matkustetaan kauas ja tapetaan ulkomaalaisia. Kun taas Euroopassa on kysymys sisällissodasta. Neville Chamberlain luovutti Tshekkoslovakian ”kaukaisena maana, josta tiedämme vähän”. Tällä kierroksella suurelle osalle läntistä Eurooppaa, ”luovutettu maa”, josta he tietävät vähän osoittautuukin heidän omaksi maakseen.

”Terrorismin vastaisen sodan” kestettyä neljä vuotta Bushin hallitus alkoi käyttää uudistettua sananmuotoa; ”pitkä sota”. Ei hyvä merkki. Lyhyessä sodassa kannattaa veikata pommien ja tankkien voittoon. Pitkässä sodassa parempi veikkaus on tahto ja ihmisvoima. Mitä pidemmäksi pitkä sota venyy, sitä vaikeammaksi se käy, muuttuessaan kilpailuksi aikaa ja lisääntyviä demografisia, ekonomisia - ja geopoliittisia etuja vastaan. ”Demografisella” tarkoitan Muslimimaailman korkeita syntyvyystilastoja, jotka vuosisadan puoleenväliin mennessä nostavat pienen Jemenin populaation valtavan Venäjän väestöä monilukuisemmaksi. ”Ekonomialla” tarkoitan Eurooppalaisia tällä vuosikymmenellä kohtaavaa täydellistä myrskyä, jonka aiheuttaa heidän kristillisyyden-jälkeinen syntyvyystasonsa, jonka avulla on enää mahdotonta ylläpitää ylellisiä hyvinvointivaltioita. ”Geopoliittisella” tarkoitan sitä, että, jos kuvittelet nyt YK:n ja muiden kansainvälisten organisaatioiden tuntevan antipatiaa Amerikkaa kohtaan, niin odotapa muutamia vuosia ja tulet näkemään millaista tukea saat puoli-islamilaiselta Euroopalta.

Lähes jokaisella geopoliittisella tulevaisuudenhaasteella on juurensa demografiassa, mutta jokainen demografinen kriisi ei tule ilmenemään yhtenevästi. Tämä tekee tilanteeseen vaikuttamisen entistä hankalammaksi – sillä eri maiden reaktiot heidän omiin, nimenomaisiin kansallisiin olosuhteisiin tulevat ilmenemään epävakautena kansainvälisellä näyttämöllä. Japanissa demografinen kriisi näyttää tapahtuvan käytännöllisesti katsoen laboratorio-olosuhteissa – ei komplikaatioita aiheuttavia tekijöitä; Venäjällä lopputuloksen määrää suhteet täyteen dumpattuun naapuriin – Kiinaan; ja Euroopassa, uudet omistajat ovat jo asemissa – kuin vuokralainen, jolla on kourassaan osto-oikeussopimus.

Aloittakaamme maailman geriatrisimmasta toimivallasta. Japanissa nouseva aurinko on siirtynyt seuraavaan vaiheeseensa pitkässä auringonlaskussa: nettopopulaation tuhoon. 2005 oli ensimmäinen vuosi sitten aikakirjojen alun kun maassa kuoli enemmän ihmisiä kuin syntyi. Japani suo tilaisuuden seurata demografista kuolemanspiraalia kaikkein puhtaimmassa muodossa. Japani on siirtolais – ja vähemmistövapaa maa, joka ei halua maaperälleen kumpiakaan, maa, jossa pelkästään japanilaiset vanhenevat ja hupenevat pois.
Ensialkuun edellinen ei kuulosta kovinkaan pahalta; Yhdysvaltoihin verrattuna suurin osa kehittyneistä yhteiskunnista on hyvin täyteen ahdettuja. Jos olet tupaten täyteen tungetussa huoneistossa keskellä tiheään asuttua kaupunkia, niin muutaman sadantuhannen ihmisen katoaminen kuulostaa pelkästään hyvältä vaihtoehdolta. Vaikeus, modernissa sosiaalidemokraattisessa valtiossa, piileekin sen hallinnassa ketkä ihmisistä on varaa menettää; Japan Timesin mukaan populaatiokato aiheuttaa jo nyt hallitukselle ahdistavia haasteita sosiaalisessa ja ekonomisessa eturintamassa, kuten sosiaaliturvanalaisiin palveluihin tarvittavien varojen ja työvoiman turvaamisessa. Eräänä esimerkkinä se, että lasten vähyys on johtanut synnytyslääkäreiden puutteeseen. Miksi kukaan kunnianhimoinen, lahjakas lääketieteenopiskelija haluaisi laskusuuntaiselle alalle? Seurauksena tästä, jossain osissa Japania, synnytyksessä tärkeintä on nykyään ajoitus. Oki saarella on parasta yrittää ajoittaa supistukset maanantaiaamuun. Tuolloin on se hetki kun synnytysosasto on auki – viikon ensimmäisenä päivänä, kymmeneltä aamulla synnytyslääkäri lentää paikalle hoitamaan raskaana olevia äitejä, jotka sattuvat sopivasti tarvitsemaan apua. 5:30 iltapäivällä lääkäri lentää tiehensä. Siispä, jos tuleva äiti on ollut huolimaton ja ajoittanut lapsensa syntymän tiistain ja sunnuntain väliin, ei hänen auta muu kuin kavuta helikopteriin ja hurauttaa vieraaseen sairaalaan synnyttämään ilman läheistensä tukea. Mahtavatko Okin saaren synnytysvalmennuskurssit nykyään opettaa hengitystä helikopterinpotkurin surinan tahtiin?
Viimeinen paikallinen synnytyslääkäri lähti saarelta vuonna 2006 eikä terveyspalvelut odota paikkaa enää korvattavan. Epäilemättä monet meistä muistavat lukeneensa vastaavia tarinoita Amerikan, Kanadan ja Australian syrjäisiltä maaseuduilta. Ja loppujen lopuksi, miksi ihmeessä parinsadan asukkaan kylässä pitäisikään olla upea terveydenhuoltojärjestelmä? Mutta Okin saaren asukasluku on 17000 eikä siellä siitä huolimatta ole synnytyslääkäriä: synnytykset ovat kuoleva liiketoimi.

Eli mitä tulee tapahtumaan? On olemassa muutama skenaario: Mikä tahansa onkaan japanilaisten oma mielipide maahanmuuton suhteen, hienon perusrakenteen omaava maa ei tule pysymään tyhjillään kauaa – yhtä vähän kuin konkurssin tehnyt viimeisimmällä huipputekniikalla varustettu tehdas pysyy vailla seuraavaa yrittäjää. Jossain vaiheessa joku muu muuttaa Japanin maaperälle.

Entäpä toinen vaihtoehto? Kirjassa The Children Of Men, P.D James tarjoilee dystopisen fantasian hedelmättömästä maailmasta, jossa äitiyden täyttymystä vaille jääneet leikisti-äidit vievät tarkoitusta varten kehitetyt tekolapsinuket puistoon – kävelylle ja keinumaan. Japanissa tämä ei ole enää dystopista fantasiaa. Vuosisadan alussa maan leluvalmistajat huomasivat omaavansa ongelman: lelut ovat lapsia varten – ja lapsia ei Japanissa ole montaa. Mitä tehdä? Vuonna 2005 Tomy alkoi markkinoida uutta nukkea nimeltä Yumel – pientä, 1200 lausetta hallitsevaa poikalasta, joka oli suunniteltu seuraksi vanhuksille. Yumel ei sano pelkästään tavallista – ”I lav juuta” – vaan kysyy kysymyksiä, joita lapsenlapset kyselisivät, jos vanhuksella sellaisia olisi: ”Miksi elefanteilla on pitkät nenät?” Yumelilla on myös ystävä, vierelle painautuva Ifpot, lelu, joka on suunniteltu käymään viisi vuotiaan lapsen tasoista keskustelua, minkä sen luojat, ovat japanilaiselle ominaisella tehokkuudella, arvioineet olevan tarpeeksi rupattelua estämään vanhuksen kalkkeutuminen.
Kuulostaa sosiaalidemokraattisesta valtiosta asiallisesti lausutulta loppukommentilta: Lapsellisessa, itseensä-syventyneessä yhteiskunnassa, missä aikuisilta on poistettu kaikki velvollisuudet, asukkaiden ei tarvitse koskaan lakata leikkimästä leluilla. He ovat itse ne lapset, joita he eivät milloinkaan synnyttäneet.

Ja miksi pysähtyä tähän? Luuletteko, että jatkuvasti pienenevä joukko nuoria haluaa tuhlata aktiiviset vuotensa huoltaakseen jatkuvasti kasvavaa vanhusmäärää? Vai onko helpompaa pistää japanilainen huipputeknologia tehokäyttöön ja investoida Herra Robotoon ja ihmisen-jälkeiseen tulevaisuuteen? Loppujen lopuksi mikä on helpointa hallitsevalle luokalle? Lellityn populaation vieroittaminen ”hyvästä elämästä” ja biologisten impulssien uudelleen opettaminen, vaiko se, että Sony-yhtiölle annetaan lisenssi kehittyä Klooni-yhtiöksi? Jos etsit oikeutusta kaikelle tälle, niin ei kun nappaat kouraasi tilastot ja sanot, että demografinen taantuma on universaali ilmiö. Se on kuin parin vuosisadan takainen teollistuminen; lopulta kaikki saapuvat sen piiriin, mutta ne, jotka saavuttavat sen kärkijoukoissa, hyötyvät eniten: Huomioitakoon ettei vertaus ole relevantti 1900-luvun alun Englannin, teollistumisen synnyttäneeseen populaatioaaltoon nähden, vaan ainoastaan suhteessa teollistumisen vallankumoukseen. Teollisuuden aikakautena ihmistyövoima oli välttämätön ja ratkaiseva tekijä. Uuden teknologian aikakaudella ihmistyövoima tulee olemaan vaihtoehtoinen ja harkinnanvarainen osatekijä – ja tosiaankin, jos suurin osa tarjolla olevasta työvoimasta on Muslimeita, niin ihmistyövoiman käyttö on tosiasiassa enemmän haitta kuin etu.
Kaikkein kehittyneimpänä yhteiskuntana, kaikkein pisimmälle ehtineen demografisen kriisin kynsissä, Japani mitä luultavimmin tulee olemaan ensimmäinen toimivalta, joka ottaa käyttöönsä robotit ja kloonauksen ja astuu transhumanismin kaltevalle pinnalle.

Demografinen lähtökohta ei välttämättä tarvitse aina olla kaiken loppu. Vuonna 1775 Benjamin Franklin kirjoitti kirjeen Joseph Priestlylle ehdottaen, että yhteinen englantilainen ystävä voisi kenties hyödyntää hänen ajatuksiaan Kruunun kohtaaman arvoituksen suhteen:

Englanti on tappanut 150 Jenkkiä kolmen miljoonan hinnalla, mikä tekee 20000£/pää … Samaan aikaan Amerikkaan on syntynyt 60000 lasta. Näiden tietojen perusteella hänen matemaattinen päänsä pystyy helposti päättelemään tarvittavan ajan ja kustannukset meidän kaikkien tappamiseen.

Selvästikin Franklin yli-yksinkertaisti asiaa. Jokainen Amerikan siirtolainen ei suinkaan identifioitunut kapinalliseksi. Vallankumouksen jälkeen tapahtui massiivisia populaation joukkosiirtymisiä: Kuten Yhdistyneet Kuningashuonelojaalistit hyvin tietävät, suuria joukkoja new yorkilaisia jätti siirtokunnan asettuakseen nykyiseen Ontarioon. Jotkut Amerikan neekerit olivat niin kiivaita Kuningas Yrjö III:nen kannattajia, että siirtyivät ja asettuivat niinkin kauas kuin Sierra Leoniin. Näiden ihmisten ensisijainen identiteetti ei ollut Amerikan siirtolaisuus, vaan alamaisuus Englannille. Kun taas toisten kohdalla heidän uusi identiteettinsä amerikkalaisina, oli syrjäyttänyt virallisen alamaisuuden Kruunulle. Tämän päivän Euroopan kysymys kuuluu: Onko nopeimmin kasvavan väestöryhmän ensisijainen identiteetti muslimi vaiko belgialainen, muslimi vaiko hollantilainen, muslimi vaiko ranskalainen.
Tässä kohtaa astuu kuvaan kulttuurillinen luottamus: Mikäli hollantilaisuus tai ranskalaisuus kuulostaa heikolta, huonolta tilalta, silloin vahvempi identiteetti tulee voittamaan. Voimme nähdä muitakin samankaltaisuuksia vallankumouksellisen Amerikan ja nyky-Euroopan välillä: Yhdistyneet Kuningashuonelojaalistit olivat iäkkäämpiä ja varakkaampia, kun taas kapinalliset olivat nuorempia ja köyhempiä. Loppujen lopuksi ensimmäiseltä ryhmältä yksinkertaisesti vain puuttui jälkimmäisen voima ja tahto.

Euroopalla on käsissään, samoin kuin Japanilla, katastrofaaliset syntyvyystilastot ja paisunut, lellitty vanhusten luokka, joka vaatii saada elää ekonomisten faktojenkin uhalla. Mutta ero Mantereen ja Japanin välillä on se, että vanhan alleen peittoava populaatio on jo Mantereella asemissaan ja ainoa kysymys kuuluu, kuinka verinen tulee kiinteän omaisuuden luovutus olemaan.

Se, etteivät Amerikan ”liittolaiset” ymmärtäneet 11.syyskuun merkitystä, johtuu siitä, että Euroopan kotokutoinen terrorismiongelma on vaikuttanut näennäisesti vakaan populaation keskuudessa, kuten Pohjois-Irlannissa ja Baskimaalla. Tilanteesta Pohjois-Irlannissa oli mahdollista tehdä yleisesti ottaen turvallisia päätelmiä kuten Hänen Korkeutensa hallituksen kyynisellä strategistilla oli tapana sanoa; ”siedettävä määrä väkivaltaa”. Mutta samojen kolmen vuosikymmenen aikana kun Pohjois-Irlanti kamppaili ”Huoliensa” parissa, siihen asti hillitty Etelä Aasian muslimi populaatio radikalisoitiin poliittisella islamilaisuudella; aikaisemmin virallisesti ei-islamistinen yhteiskunta, kuten Nigeria muuttui puoli-islamistiseksi, ja suuria muslimi populaatioita asettui osiin Eurooppaa, joissa oli vähän, tai ei lainkaan tietoa joukko-siirtolaisuudesta.

Euroopan mantereella ja muualla lännessä alkuperäisväestö ikääntyy, hiipuu ja korvautuu säälimättömästi nuorella muslimiväestöllä. Aika pakollisten ”eivät tietenkään” läpinöiden on ohi: Eivät tietenkään kaikki muslimit ole terroristeja – vaikkakin tarpeeksi suuri määrä käy kuumana jihadille, mahdollistaakseen tehokkaan tukiverkoston Wienin, Tukholman, Toronton ja Seattlen moskeijoiden välillä. Eivät tietenkään kaikki muslimit tue terroristeja – joskin tarpeeksi suuri joukko kannattaa yhteistä perustavoitetta (saada elää islamilaisen lain alaisuudessa Euroopassa ja Yhdysvalloissa) ja toimivat näin ollen joko tieten tahtoen tai muutoin vain ”hyvänä kyttänä” islamilaisessa hyvä kyttä/paha kyttä rutiinissa. (ks. selitystä hyvä/paha kyttätoiminnalle: http://en.wikipedia.org/wiki/Good_cop/bad_cop)
Vähintäänkin, tämä nopeasti etenevä väestönmuutos suo suotuisan vyöhykkeen minkä kautta jihad voi liikehtiä ja tunkeutua sisään. Ja vielä syvemmälle ajateltuna se (väestönmuutos) järkeistää kaiken sen mitä muussa tilanteessa kutsuttaisiin terroristien mielipuolisiksi vaatimuksiksi. IRA:n mies räjäyttää pubin vastustaakseen demokraatista realismia – koska tietää Pohjois-Irlannin hallituksen kannattajien voittavan, ja Irlannin kansallismielisten häviävän vaaliuurnilla. Kun Eurooppalainen jihadisti jysäyttää jotain ilmaan, hän ei tee sitä vastustaakseen demokraatista realismia, vaan ainoastaan ilmentääkseen tulevaa demokraattista realismia.

Saatat hämärästi muistaa iltauutisten kuvia palavista autoista vuoden 2005 lopussa. Mitä ilmeisimmin jotain oli Ranskassa tekeillä. Jotain joka koski – mikä se sana nyt onkaan? – ”nuoria”. Kun nostin esiin median oudon haluttomuuden käyttää m-sanaa kahinoivien ”nuorien” sijaan, sain tonneittain sähköposteja, jotka kiistivät että olisi olemassa jonkinlainen islamilainen elementti – ei, he eivät ole madrasa (islamistinen koulu) joukkoa, he saattavat olla muslimeita, mutta uskonnostaan vieraantuneita, länsimaalaistuneita ja aivan kuten ketkä tahansa muut terveet länsimaiset nuoret, jotka käyttävät huumeita, räppäävät, harrastavat irtoseksiä, rähinöivät, rosvoilevat, sytyttävät tulipaloja ja rikkovat toisten omaisuutta. Näillä kavereilla on taloudellisia huolia, syy on työpaikkojen puute, syy on olosuhteiden, joita Ranska ei ymmärrä, jne. Erään kirjoittajan sanoin: ”Sinä oikeistolainen, jonka aivojen tilalla on paskaa, luulet, että kaikessa on kysymys jihadista”.

Itse asiassa en ajattele, että kaikessa on kysymys jihadista. Mutta ajattelen, kuten olen sanonut, että runsaat 90% kaikesta liittyy demografiaan – väestölliseen muuntumiseen. Ajattelepa vaikka median karakterisointia noista ranskalaisista mellakoitsijoista – eli ”nuorista”. Mikä siis on nuorison erityispiirre? Se, että he ovat nuorekkaita. Harva kahdeksankymppinen haluaa tuikkailla yöt pitkät Renaulteja tuleen. Eikä ole sekään mitään helppoa, että kylväisi Molotovin koktailin poliisiasemalle ja linkuttaisi kadun yli walkeri korvissa ennekuin räjähdyksen korventava kuumuus sulattaisi lonkkaproteesit. Kyllähän se vaan niin on, että kansalaistottelemattomuus on nuoren miehen peliä.

Heinäkuussa 2006, 54-vuotias flaamilainen konduktööri Guido Demoor astui bussiin numero 23 mennäkseen töihin. Kuusi – mikä se sana taas olikaan? – ”nuorta” nousi samaan bussiin ja alkoi uhkailla muita matkustajia. Kyydissä oli kaiken kaikkiaan noin 40 matkustajaa, mutta ”nuoret” olivat hyvin nuorekkaita, muut matkustajat eivät niinkään. Joka tapauksessa Herra Demoor pyysi nuorukaisia lopettamaan ihmisten pelottelun minkä seurauksena nämä ottivat Guido Demoorin kohteekseen ja hakkasivat ja potkivat häntä. 40:stä matkustajasta kukaan ei puuttunut asiaan mukiloitavan miehen avuksi, sen sijaan seuraavalla pysäkillä kolmekymmentä neljästäkymmenestä rynni ulos, jättäen Herra Demoorin kuoliaaksi asti hakattavaksi. Kolme ”nuorta” pidätettiin ja heidän todistettiin olevan – yllätys, yllätys! – marokkolaista alkuperää. Joukonjohtaja pääsi pakoon ja huolimatta poliisin vakuutteluista, että kaikki asiaan liittyvät vihjeet käsiteltäisiin ehdottoman luottamuksellisesti, 40 matkustajasta ainoastaan 4 palasi puhumaan tapauksen tutkijoille. ”Siinä nyt näemme mitä tapahtuu kun sekaantuu” kommentoi Guido Demoorin työtoveri rautateiltä Belgialaiselle sanomalehdelle De Morgen, ”Jos Guido ei olisi avannut suutaan hän olisi edelleen elossa”.

Ei, ei hän olisi, hän olisi juuri niin kuollut kuin nuo muut 40 matkustajaa ja kuin on Belgian valtio, pitäen päänsä painuksissa, vältellen katsekontaktia, piiloutuen sanomalehtensä taakse penkin nurkassa ja toivoen ettei kukaan huomaa. Minkälainen tulevaisuus ”heidän omassa maassaan” on Herra Demoorin kahdella lapsella? Äitini ja isovanhempani tulevat Sint-Niklaasista, kaupungista, jonka muistan hyvin, monista lapsuusaikani visiiteistä. Kun kyläilimme iso-tädeillä ja muilla sukulaisilla rivitalojen yläkerroksissa ei ollut lainkaan kylpyhuoneita ainoastaan potat. Sisareni ja minä saimme vapaasti vaellella pitkin mukulakivikatuja pienen serkkumme kanssa kenenkään huolestumatta tuntienkaan retkistä ohi savuisten baarien ja kahviloiden toisinaan pysähtyen ranskalaisille majoneesilla. Taaksepäin ajatellen kaikki oli niin flaamilaista pikkukaupunkia kuin vain mikään voi flaamilaista pikkukaupunkia olla. Mutta ei enää. Viikkoa ennen Herra Demoorin keskellä kirkasta päivää tapahtunutta murhaa, Sint-Niklaasin bussikuskit kävelivät ulos työpaikaltaan protestoidakseen - taas tulee se sana – ”nuorten” ilkivaltaa. Vähän yli yhdessä sukupolvessa, kaupunki oli muuttunut.

Belgian alkuperäisväestöstä noin 17% on alle 18-vuotiaita. Maan turkkilaisesta ja marokkolaisesta populaatiosta 35% on alle 18-vuotiaita. ”Nuoret” käyvät koko ajan monilukuisemmiksi ja ei-nuoret koko ajan vanhenevat. Välttyäksemme Benjamin Franklinin armottomalta laskuopilta, noiden ”nuorien” on ruvettava tuntemaan itsensä enemmän belgialaisiksi. Voisiko niin tapahtua? Eversti Gadhafi ei usko moiseen: ” On olemassa merkkejä siitä, että Allah sallii Islamin voittaa Euroopassa – ilman miekkoja, ilman aseita, ilman tappioita. Euroopan 50 miljoonaa muslimia tulevat muovaamaan mantereesta muslimimantereen muutamassa vuosikymmenessä.”

11. syyskuuta 2001 Amerikan mantereelle hyökättiin ensimmäisen kerran sitten sodan 1812. Tekijät olivat ulkomaalaisia – saudeja ja egyptiläisiä. Sitten tuon kyseisen 11. syyskuuta, Eurooppa on nähnyt Lontoon metropommitukset, Ranskan mellakat ja Hollannin kansallismielisten poliitikkojen murhat. Syylliset ovat kunkin maan omia kansalaisia; Englannin kruunun alamaisia ja Ranskan tasavallan kansalaisia. Linzissä, Itävallassa muslimit vaativat, että kaikki naisopettajat – sekä uskovat, että vääräuskoiset – käyttävät päähuiveja luokahuoneissa. Englannin Muslimi Neuvosto vaatii Holokausti päivän poistettavaksi, koska se keskittyy ”ainoastaan” Natsien (väitettyyn) juutalais-holokaustiin eikä Israelin paraikaa harjoittamaan palestiinalais-holokaustiin.

Miten valtio reagoi? Sevillessä, Kuningas Ferdinand III ei ole enää vuosittaisen juhlan suojeluspyhimys, koska hänen suurenmoinen maineensa sodassa Espanjan itsenäisyyden puolesta mauritanialaisia vastaan loukkaa muslimiväestöä. Lontoossa, tuomari suostui poistamaan tapausta käsittelevät juutalaisen ja hindun, koska muslimisyytetyn asianajaja väitti ettei syytetty voinut saada oikeudenmukaista päätöstä kyseisten etnistenryhmien edustajilta. Englannin kirkko harkitsee Pyhän Yrjön siirtämistä pois maan suojeluspyhimyksen paikalta, sillä perusteella, että monien anglikaanipappien mielestä tämä on liian militaristinen ja loukkaa muslimeita. He toivovat, että Pyhä Yrjö korvataan Pyhällä Albanilla ja Pyhän Yrjön risti parannellussa liittovaltion lipussa Pyhän Abanin ristillä, joka kuvataan ohuena keltaisena juovana.

Muutaman vuoden kuluttua kun miljoonat muslimiteinit saavuttavat äänestysiän, jotkut Euroopan maat eivät kenties elä virallisesti sharian alaisuudessa, mutta – yhtä paljon kuin osissa Nigeriaa, myöskin osissa Eurooppaa tullaan olemaan mukautuneita elämään islamilais-radikaali-maanmiesten kanssa, jotka, kuten useat ahdasmieliset heimot, ovat asiantuntijoita pluralististen yhteiskuntien suvaitsevaisuuden hyväksikäytössä. Toisissa mannermaissa asiat tulevat tapahtumaan vanhoillisemmin, joskaan lopputulos ei juurikaan poikkea edellisestä.
Missä tahansa säälimmekin islamilaisia lukuisilla taistelurintamilla, totuus on se, että siellä jihad pitää pintansa tiukkaa vastustajaa vastaan. Jos se ei pelkää Israelia eikä Venäjää, niin miksei se kokeilisi onneaan myös belgialaisia ja espanjalaisia vastaan?

”Me olemme ne, jotka teidät muuttavat” sanoi norjalainen imaami Mullah Krekar oslolaisessa sanomalehdessä Dagbladet vuonna 2006. ”Katsokaa kehitystä Euroopassa missä muslimit lisääntyvät kuin hyttyset. Kukin länsimainen nainen EU:ssa tuottaa keskimäärin 1,4 lasta. Jokainen musliminainen samoissa maissa tuottaa 3,5 lasta.” Ja kuten hän asian summasi: ”Meidän tapamme ajatella tulee osoittautumaan vahvemmaksi kuin teidän”.

--------------------------------------------------------------------------------------


Aiheeseen liittyvää lisälukemista: Demografia demokratian perustana