MENETETYT SUOMALAISET osa 2.

Arkistoituani eilen hommafoorumikirjoituksen koskien abortteja jäin pohtimaan onko aborttikeskustelu sittenkään nyky-Suomessa väestöpoliittinen aihe, vaiko ainoastaan ”saako ihmistä tappaa millään perusteilla, missään kehitysvaiheessa tai minkään sairauden runnellessa” – aihe. Tehtäköön selväksi, että oma kantani aborttiasiassa on ehdoton EI – ennen kuin kysyn miksi ihmeessä kaataa koko väestöpoliittinen ongelma ilmeisten ”rassukoiden” eli aborttientekijöiden niskaan, kun se todellisuudessa on ns. vastuuntuntoisten selviytyjien velvollisuus? Edellisellä tarkoitan, että Suomessa ehkäisyvalistus on niin laajamittaista ja ehkäisyvälineiden hankinta niin helppoa ja ennen kaikkea suositeltua ja suotavaa, että vahinkoraskaudet tapahtuvat hyvin todennäköisesti lähinnä ”hyvin vastuuttomassa” tilassa touhuaville ihmisille, kun taas (kärjistetysti ilmaistuna) ”hyvin vastuulliset ja järkevät” välttyvät sekä tekemästä abortteja että lainkaan tulemasta raskaiksi tai lainkaan synnyttämästä lapsia.

Mitä ”takkiraudan” kirjoituksiin Venäjän ja Puolan suuriin jopa väestöpoliittisesti merkittäviin aborttilukuihin tulee, on huomioitava, kuten Puolan esimerkistä myöhemmin käy ilmi, että aborttia noissa maissa käytettiin ensisijaisena ehkäisymenetelmänä, eikä näin olen oikeastaan voida sanoa, että väkiluku laskee aborttien tähden, vaan lasten syntyvyyden ehkäisemisen vuoksi, kuten kaikkialla Euroopassa.

Toisin sanoen aborttikeskustelu ei ole väestöpoliittinen keskustelu, siitäkään huolimatta, että väestöpoliittista keskustelua pitäisi kiireenvilkkaan ja suurella äänellä käydä – osoitellen sormella niitä, jotka vastuun pystyisivät asiasta halutessaan kantamaan … Enkä, vaikka seuraava lainaamani teksti siihen suuntaan lopuksi vihjaileekin: "Pohjoismaiden esimerkki on kuitenkin nähty siten, että erityisesti sellainen perhepolitiikka, joka tukee etenkin naisten osalta rinnakkaista mahdollisuutta luoda sekä työuraa että rakentaa perhettä, auttaisi pitämään hedelmällisyyden kuitenkin verrattain lähellä uusiutumisrajaa", usko, että tilanne korjataan yhteiskunnan taholta naisia ymmärtämällä, ymmärtämällä ja ymmärtämällä, vaan sillä, että kansa* itse ymmärtää mistä on kyse ja ottaa todellakin vastuun maansa ja jälkeläistensä tulevaisuudesta. Nyt haluamisemme suomalaisina valitettavasti koskevat lähinnä sitä ”miten minä saisin mahdollisimman nautittavan ja helpon elämän”.

* vaihdoin sanan naiset ns. lisääntyjinä tarkoituksellisesti sanaan kansa murtaakseni sitä aivopestyä ajatusta ettei lisääntyminen olisi myös miesten oikeus ja vastuu (eli taakka ja raskas työ – toisin sanoen kärsijöitä eivät ole ainoastaan feministit -, ajatellen, että miehen velvollisuus on elättää), siinä missä naistenkin oikeus ja vastuu.

-----------------------------------------------------------------------------------

Seuraavan (aihetta syventävän) lainatun tekstin lähde: (vain osaa käytetty tähän kirjoitukseen) http://www.valt.helsinki.fi/sosio/vaesto/luku04.html

Uusiutumisen käsite ja uusiutumisluvut

Väestön uusiutumisen käsite liittyy sukupolvien vaihtumiseen ja kuvaa sitä, kuinka hyvin yksi sukupolvi tuottaa jälkeläisinään uuden sukupolven. Uusiutumista mitataan yleensä tytär- ja äitisukupolven koon välisenä suhteena, koska nimenomaan naiset synnyttävät uuden tulevien synnyttäjien (=tyttöjen) sukupolven. Väestön uusiutumista kuvaamaan on kaksi mittalukua: brutto- ja nettouusiutumisluku.

Uusiutumisluvut ovat tulkinnaltaan ja samankaltaisia kuin kokonaishedelmällisyysluku, mutta niissä tarkastellaan vain (äideille) syntyneitä tyttölapsia. Uusiutumislukujen ajatuksena on, että jos jokainen johonkin kohorttiin syntynyt nainen synnyttää puolestaan yhden tyttären, väestö uusiutuu, koska pojat tulevat samalla ikään kuin sivutuotteena, sillä poikien ja tyttöjen lukusuhde on pysynyt verrattain muuttumattomana. Jos tyttäriä syntyy naista kohden vähemmän kuin yksi, naissukupolvi ei ole uusinut itseään, ja näin myös väestö tulee ainakin luonnollisen lisääntymisen näkökulmasta pitkällä aikavälillä vähenemään. Jos tyttöjä syntyy enemmän kuin yksi, väestö tulee kasvamaan.

Bruttouusiutumisluku (Gross Reproduction Rate, GRR) voidaan laskea
a. suoraan tyttölasten synnyttämisen yleisyyttä kuvaavista ikäryhmittäisistä hedelmällisyysluvuista aivan vastaavasti kuten kokonaishedelmällisyyslukukin (syntyneitä lapsia ei aina ole tilastoitu äidin iän ja lapsen sukupuolen mukaan, mitä tämä laskutapa edellyttää)

b. sen tiedon avulla, että ylihistoriallisesti (eri aikoina, eri alueilla, eri väestöissä) vastasyntyneistä on tyttölapsisia hieman poikalapsia vähemmän. Tyttöjen suhteena voi käyttää 48,8 prosenttia, ellei oikeaa suhdetta tiedetä.
=> GRR = 0,488 * kokonaishedelmällisyysluku (TFR).

Bruttouusiutumisluvun taustaoletus on siis se, ettei yksikään naisista kuole ennen hedelmällisen iän loppua, mikä harvoin, jos koskaan tulevaisuudessakaan, pitää täysin paikkaansa.

Käytännössä väestön uusiutumiseen ei siis riitä yksi tyttölapsi sukupolven naista kohti, koska osa näistä tyttäristä kuolee lapsina tai hedelmällisen iän aikana. Nämä ennen hedelmällisen iän loppua kuolevat eivät ole välttämättä ehtineet synnyttää "omaa" tytärtään, ja seuraava sukupolvi on näin edellistä hieman pienempi, jolloin väestön määrä jälleen pitkällä tähtäimellä vähenee.

Nettouusiutumisluku (Net Reproduction Rate, NRR) ottaa huomioon kuolleisuuden vaikutuksen, siis sen, että osa kohortista kuolee ennen hedelmällisyysikää tai hedelmällisyysiän aikana. Jos NRR = 1, kohortti uusii itsensä, eli väestömäärä pysyy pitkällä tähtäimellä samana.

Nettouusiutumisluvun perusta on:

kuinka monta tytärtä naiset keskimäärin synnyttävät, jos he noudattavat kyseisen hetken ikäryhmittäisiä hedelmällisyyslukuja sekä ikäryhmittäisiä kuolleisuuslukuja.

Nettouusiutumisluku on tarkin väestön uusiutumista kuvaava mittaluku. Bruttouusiutumisluku on aina vähintään yhtä suuri kuin nettouusiutumisluku. Samoja ne ovat vain ja ainoastaan silloin, jos kuolleisuus ennen 50:ttä ikävuotta on nolla. Kuolleisuuden tason ollessa pieni (kuten teollisuusmaissa nykyään), netto- ja bruttoluvut eivät poikkea toisistaan suuresti. Esimerkiksi Suomen väestötilastossa ilmoitetaan tästä syystä nykyään vain yksi uusiutumisluku (bruttouusiutumisluku).

Periodilukuina laskettujen uusiutumislukujen tulkinnassa on muistettava ne samat varaukset, jotka edellä tuotiin esille kokonaishedelmällisyysluvun yhteydessä.

Uusiutumislukujen avulla arvioidaan väestön tulevaa kehitystä, mutta ne eivät ota (moraalisesti) kantaa väestönkasvun toivottavuuteen tai ei-toivottavuuteen.

HEDELMÄLLISYYDEN TRANSITIO

Hedelmällisyyden transitiolla tarkoitetaan siirtymistä ns. luonnollisen hedelmällisyyden lisääntymiskäyttäytymisestä synnytettyjen lasten määrän huomioonottavaan ('pariteettispesifiin') lapsiluvun rajoitukseen. Transition alkuajankohta ajoittuu useimmissa Euroopan tai eurooppalaisperäisen väestön asuttamissa maissa 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten ja 1900-luvun parin ensimmäisen vuosikymmenen väliselle ajalle. Transitio johti muutamassa vuosikymmenessä avioparien keskimäärin synnyttämien lasten määrän tuntuvaan pienenemiseen.

Hedelmällisyyden transitioon johtanutta lisääntymiskäyttäytymisen muutosta on yritetty selittää jo useiden vuosikymmenten ajan. Vielä muutama vuosikymmen sitten selityksissä erotettiin kaksi vastakkaista pääsuuntausta, jotka ruotsalainen tutkija Gösta Carlsson nimesi 1966 seuraavasti:

· innovaatioteoriaksi

· mukautumisteoriaksi.

Edellisen ajattelutavan mukaan kyse oli ikään kuin oppimisprosessista, jossa tietoisuus lapsiluvun rajoituksesta ja rajoituksessa käytettävistä ehkäisymenetelmistä levisi innovaation tapaan. Tukea tälle ajattelulle saatiin siitä, että aviollinen syntyvyys alkoi pienentyä väestöryhmittäin ja alueittain. Ranskassa, jossa transition varsinainen alku ajoittuu poikkeuksellisen aikaiseen vaiheeseen, 1800-luvun alkuun, tiedetään aristokratian tehokkaasti rajoittaneen hedelmällisyyttään jo 1600-luvulla. Tämän jälkeen käyttäytymismalli eteni ensin kaupunkiporvaristoon, eräänlaiseen keskiluokkaiseen väestöryhmään, ja vähitellen myös maaseutuväestöön ja köyhimpiinkin väestöryhmiin. Innovaatioille tyypillisesti myös lisääntymiskäyttäytymisen malli olisi jatkanut leviämistä, kunhan se ensin oli saanut merkittävän jalansijan esimerkkeinä olevissa ylemmissä yhteiskuntaryhmissä.

Mukautumisteoriassa lähdetään ihmisten rationaalisen käyttäytymisen merkityksestä. Ihmiset ovat mukauttaneet myös lisääntymiskäyttäytymisensä rationaalisesti. Jos lapsia joissakin väestöissä on syntynyt paljon, ei kyse ole ollut tietämättömyydestä, vaan siitä, että suuren lapsijoukon synnyttäminen on koettu niissä oloissa järkeväksi. Järkevyyttä on perusteltu sillä, että suuri lapsikuolleisuus on tehnyt lasten eloonjäämisen epävarmaksi, jolloin on ollut tarpeen synnyttää "varmuuden vuoksi". Toisaalta on viitattu lapsista saatuun hyötyyn vanhuuden turvana sekä työvoimatarpeeseen alhaisen työn tuottavuuden (maatalous)yhteiskunnissa. Näin kyse ei ole siitä, etteikö tehokasta lapsiluvun rajoitusta olisi saatettu harjoittaa joissakin pienissä väestöryhmissä tai etteikö sitä olisi harjoitettu väestöissä laajaltikin, vaikkakin huomattavan korkeilla lasten tavoitemäärillä. Kun yhteiskunta sitten muuttui siten, että suurten lapsijoukkojen synnyttäminen ei enää ollut rationaalista, lapsilukutavoitteet laskettiin alhaisemmalle tasolle.

Jos kumpaakin teoriaa ajatellaan yksinään, niissä on selkeitä ongelmia. On ensinnäkin totta, että tietous ehkäisymenetelmistä ei ollut transition alkaessa mikään uusi ilmiö. Itse asiassa hedelmällisyys ehti pienentyä Euroopassa merkittävästi ennen kuin modernit ehkäisymenetelmät tulivat käyttöön, ja muutos saatiin aikaiseksi sellaisilla hyvin perinteisillä menetelmillä kuten keskeytetyllä yhdynnällä ja aborteilla. Toisaalta ei ole selkeitä todisteita siitä, että transitiota edeltävissä väestöissä olisi merkittävästi harjoitettu pariteettispesifiä lapsiluvun rajoitusta alhaisemmilla tai korkeammillakaan lasten tavoitemäärillä. On myös tuotu esille todisteita, jotka viittaavat, etteivät suuret lapsimäärät suinkaan aina ole entisessäkään yhteiskunnassa olleet haluttuja tai tavoitteiden mukaisia.

Jos ihmiset lisäksi olivat herkkiä mukautumaan yhteiskunnan muutoksiin, voitaisiin odottaa, että tietynkaltaiset yhteiskunnalliset muutokset johtaisivat johdonmukaisesti muutoksiin myös aviollisessa hedelmällisyydessä. Eri Euroopan maiden kehitys antaa tälle ajattelulle huonosti tukea. Ääriesimerkkeinä on tuotu esille Ranska ja Englanti, joista pariteettispesifi lapsiluvun rajoitus lähti edellisessä käyntiin miltei vuosisata ennen Englantia, vaikka jälkimmäinen oli teollistumisen ja siihen liittyvän yhteiskunnan taloudellisen ja sosiaalisen muutoksen edelläkävijä Euroopassa.

Nykyisen käsityksen mukaan innovaatio- ja mukautumisteoriaa ei tulisi nähdä toisilleen vastakkaisina vaan toisiaan täydentävinä malleina. Ei ole aihetta epäillä, etteivätkö teollistumiskauden yhteydessä ilmenneet yhteiskunnan muutokset olisi lisänneet motiivia pienentää perheiden lapsilukua. Transition käynnistymiselle oli kuitenkin merkittävänä edellytyksenä kulttuurinen muutos, joka teki toisaalta lapsiluvun rajoitukseen käytettävistä keinoista sosiaalisesti hyväksyttäviä ja toisaalta toi tietoisuuteen lastensynnytyksen lopettamiseen liittyvän suunnitelmallisuuden mahdollisena ja hyötyjä tuottavana käyttäytymismallina. Tässä yhteiskunnan ylimpien sosiaalikerrostumien esimerkillä oli merkitystä. Sosiaalinen hyväksyttävyys liittyi Euroopassa merkittävässä määrin kristillisen kirkon vaikutusvallan pienentymiseen. Juuri tällä seikalla on selitetty uuden lisääntymiskäyttäytymisen aikainen omaksuminen Ranskassa, sillä siellä 1700-luvun lopun suuren vallankumouksen yhteydessä maan katolinen kirkko menetti paljon vaikutusvaltaansa.

UUSIUTUMISRAJAN ALITTAVAAN HEDELMÄLLISYYTEEN

Koska hedelmällisyyden transitio eteni innovaation tavoin väestöryhmästä ja alueelta toiselle, kehitys johti aluksi vielä suurempiin väestöryhmittäisiin eroihin, kuin mitkä olivat vallinneet luonnollisen hedelmällisyyden tilanteessa. Hedelmällisyys pienentyi paljon nopeammin kaupunkien keskiluokan kuin työväestön parissa. Kun helsinkiläisiin avioliittoihin syntyi jo ennen 1900-luvun puoliväliä enää keskimäärin pari lasta, Pohjois- ja Itä-Suomen maaseudulla lapsia syntyi vielä lähestulkoon samassa mitassa kuin ennen transition alkua, eli neljä lasta tai sitäkin enemmän.

Transition edetessä väestöryhmittäiset erot alkoivat selkeästi supistua, vaikka vielä vuosikymmeniä pidettiin selvänä, että maaseudun aviopareille syntyi enemmän lapsia kuin kaupunkilaisille, tai että naisen koulutuksen pituus oli pääsääntöisesti kääntäen verrannollinen naiselle syntyneiden lasten määrään. Siinä vaiheessa, kun naisten kokonaishedelmällisyys pienentyi pysyvästi sukupolvien uusiutumisrajan (alhaisen kuolleisuuden väestöissä kokonaishedelmällisyyden taso noin 2,1 lasta naista kohti) tuntumaan tai selkeästi sen alapuolelle, varsinkin pienten, väestöltään kansallisesti ja kulttuurisesti melko homogeenisten maiden sisäiset väestöryhmittäiset erot ovat supistuneet vähäisiksi. Useimmat perinteiset väestöryhmittäiset erot ovat enää muutaman lapsen kymmenyksen luokkaa naista kohti. Jopa lapsiluvun rajoitukseen penseästi suhtautuneiden uskonnollisten ryhmittymien joukossa hedelmällisyys on pienentynyt. Suomen 20 maakunnassa kokonaishedelmällisyys yhtä naista kohti laskettuna vaihteli vuonna 2005 Uudenmaan ja Varsinais-Suomen 1,6:sta Pohjois-Pohjanmaan 2,4:ään. Kaupunkimaisissa kunnissa kokonaishedelmällisyys oli 1,7, kun se maaseutumaisissa kunnissa oli 2,2.

Euroopan väestöjen hedelmällisyys on herättänyt paljon huolta maanosan väestönkehityksen seurauksista. Hedelmällisyys on lähes kaikkialla sukupolvien uusiutumistason alapuolella, ja entisten sosialististen maiden ja Etelä-Euroopan maiden hyvin alhainen hedelmällisyyden taso on nopeasti johtanut tai johtamassa väestönkasvun pysähtymiseen ja negatiiviseen luonnolliseen väestönkasvuun sekä väestön ikärakenteen nopeaan vanhenemiseen. Tutkijoita ja poliitikkoja askarruttava kysymys ei olekaan enää se, voidaanko ylläpitää uusiutumistasolla olevaa hedelmällisyyttä, vaan kuinka paljon sen alapuolelle hedelmällisyyden taso voi jäädä.

Realistista on lähteä siitä, että eurooppalaisten väestöjen lisääntymiskäyttäytymisessä on tultu tilanteeseen, jossa uusiutumistason ylittävä hedelmällisyys on ainakin tällä hetkellä utopiaa, vaikka perheiden taloudellista tukea ja muita perheiden asemaan vaikuttavia perhepoliittisia toimenpiteitä lisättäisiin. Pohjoismaiden esimerkki on kuitenkin nähty siten, että erityisesti sellainen perhepolitiikka, joka tukee etenkin naisten osalta rinnakkaista mahdollisuutta luoda sekä työuraa että rakentaa perhettä, auttaisi pitämään hedelmällisyyden kuitenkin verrattain lähellä uusiutumisrajaa. Etelä-Euroopan maissa ollaankin ottamassa askelia tämän kaltaisen perhepolitiikan suuntaan. Kyse tosin on tuskin yksinomaan valtiollisesta perhepolitiikasta, vaan myös perheen sisällä olevat asenteet ja käsitys naisen roolista perheessä ovat merkityksellisiä.

Periodikokonaishedelmällisyysluvut antavat todennäköisesti hieman liian pessimistisen kuvan eurooppalaisen hedelmällisyyden tasosta. Jos hedelmällisyyttä tarkastellaan sukupolvien tai kohorttien hedelmällisyyden näkökulmasta, voidaan havaita, että naiskohorttien lapsiluku muodostuu hieman suuremmaksi kuin mitä se periodilukujen perusteella näyttäisi olevan. Tämä johtuu siitä, että viimeisten vuosikymmenten aikana lasten synnyttämistä on naissukupolvi naissukupolvelta vähittäin siirretty aina vain myöhemmälle iälle. Muutos on vähitellen tullut näkyviin myös iässä, jossa lapsensynnytys keskimäärin aloitetaan. Monissa Euroopan maissa ensimmäisen lapsensa synnyttäneet naiset ovat jo 28-29 vuoden iässä. Tätä ilmiötä kutsutaan synnytysten lykkäämiseksi.

Synnytysten lykkääminen naisten myöhempään ikään näkyy selkeästi myös Suomen naisten ikäryhmittäisen hedelmällisyyden kehityksessä. Kun etsit oheisesta kuviosta 15-19- ja 20-24-vuotiaiden hedelmällisyyden kehitystä kuvaavat käyrät, voit havaita, että niiden suunta on varsin johdonmukaisesti ollut jo vuosikymmeniä alaspäin. Vanhemmissa ikäryhmissä kehitys on kuitenkin ollut vaihtelevampi. 25-29-vuotiaiden hedelmällisyyden suunta oli tietyssä vaiheessa nouseva, kun synnytyksiä lykättiin tätä nuoremmista ikävaiheista. 1990-luvun lopussa tämänkin ikäryhmän hedelmällisyys lähti uudelleen pienentymään, kun taas 30-39-vuotiaiden hedelmällisyys jatkoi kasvuaan, koska suurempi osa naissukupolven synnytyksistä lykättiin tähän ikävaiheeseen.

Niin kauan kuin synnytyksiä vähittäin lykätään vanhemmalle iälle (ja lastenhankintatoiveet eivät nykyistä paljon yleisemmin ala kariutua biologisen hedelmällisyysrajan tullessa vastaan), periodikokonaishedelmällisyysluku johtaa ennustekäytössä alimitoitettuun arvioon naissukupolville syntyvien lasten määrästä. Jos Suomessakin nuorimpien ikäluokkien edelleen jatkuva hedelmällisyyden pienentyminen johtuu vain syntymien lykkäämisestä entistä pitemmälle naisten elämänkulussa, muodostuu tämänkin päivän lastenhankintaiässä olevien naisten lopulliseksi lapsikertymäksi noin 1,9 lasta naista kohti periodiluvun osoittaman 1,8 lapsen sijaan. Vastaavasti myös muiden Euroopan maiden naisten lopullinen lapsikertymä muodostunee tämän hetkisiä periodilukuja jonkin verran suuremmaksi. Etelä-Euroopankin maiden osalta arvioksi on esitetty noin puolentoista lapsen taso.

Hedelmällisyyden tulevaisuuden taso riippuu kuitenkin myös Suomessa siitä, tuetaanko naisia ja perheitä tulevaisuudessa riittävästi ja näiden tarvitsemilla tavoilla sosiaali- ja perhepoliittisin keinoin. Tämäkään ei kuitenkaan välttämättä yksin riitä. Tulevaisuus riippuu myös työelämän asettamista vaatimuksista ihmisille ja perheiden arjelle. Näkymät eivät ole tältä osin kovin rohkaisevat hedelmällisyystason säilymisen näkökulmasta.