OBJEKTIIVISSA "KANA" (viittaus edelliseen kirjoitukseen)

Hieman itsetutkiskelua tähän väliin ettei lukijalle tule sellaista kuvaa, että sörkin tikulla pelkästään vierasta silmää, eli vuorossa kristinuskoa lintuperspektiivistä, ja vaikka koottuna onkin suhteellisen monta sanaa, niin sittenkin juuri ja juuri vain sen verran kuin elämänturistin pokkarioppaaseen maista ja mannuista mahtuu. – Tämän ymmärrän (en kuvittele kertovani kaikkea enkä täydellisesti) - mutta toivottavasti edes asiaa eikä asian vierestä:

Edellistä kirjoitusta laatiessani ajattelin vääntää rautalangasta keskiverto suomalaisen kristillisyyden (ajatellen edelleen, että sitä on paljon) ja osoitella sormella kaiken sen, missä se yhteiskunnassamme päivittäin ilmenee ja sanelee käyttäytymisen rajat, mutta tehköön kukin oman kristillisen elämänsä ja ympäristönsä peilaamisen tykönään - etenkin kun tutkimukseni kristillisyyden olemuksesta avasi eteeni ennakkokäsitystäni paljon vaativamman uskonnon.

Sen sijaan heitän ilmaan kysymyksen mitä tapahtuu nyt/sitten kun olemme oppineet kohtelemaan toisiamme Jumalan lapsina ja samaa ajatusta jatkaen veljinä ja sisarina, ”tulleet lapsen kaltaisiksi”, nöyriksi ja sävyisiksi, leikkien viattomina ”pikku-Kristuksina” (C.S Lewisin termi ks. alla) käärmeen kololla, kyyn pysyessä edelleen kyynä?

Onko tosi kristillisyys mahdollista tai ainakaan järkevää jos ympäristö on ei-kristillinen?

Onko kristillisyys ja siinä kehittyminen vähemmän tärkeää kuin se, että ympäristö saa olla vapaasti sitä mitä haluaa, jopa uhka niille, jotka heittäytyvät kristillisyyden syvyyksiin?

--------------------------------------------------------------------------------------

Kierkegaardin ja Lewisin mietteitä kristinuskosta "peilaamisen" avuksi:

”Jokainen ihminen on luonnostaan tarkoitettu ajattelijaksi (kunnia olkoon Jumalalle, joka loi ihmisen omaksi kuvakseen!) Jumala ei voi mitään sille, että tavat ja tottumukset ja intohimottomuus ja teeskentely ja lörpöttely naapureiden kanssa vähitellen turmelevat useimmat niin, että he lakkaavat ajattelemasta – ja rakentavat iäisen autuutensa ensin tämän, sitten tuon ja kolmanneksi jonkin muun varaan – eivätkä huomaa, että salaisuus on siinä, että heidän puheensa iäisestä autuudesta on teeskentelyä juuri siksi, että se on intohimotonta, minkä vuoksi se myös mainiosti voidaan rakentaa tulitikkutaloargumentin varaan.
Eräs olettamus kuitenkin tehdään; kristinuskoa pidetään itsestään selvänä lähtökohtana. Oletetaan, että me kaikki olemme kristittyjä. Voi, voi ja vielä kerran voi!
”Sinäkö muka et ole kristitty? Sinähän olet tanskalainen: eikö maantiedon oppikirjassa sanota, että luterilainen kristinusko on Tanskan hallitseva uskonto?”
Tarkastelkaamme erästä analogiaa. Kuvitelkaamme aviopari. Heidän avioliittonsa ilmenee selvästi ulkonaisissa seikoissa, se on eräs olevaisen ilmiö (samoin kuin kristinusko on suuremmassa mittakaavassa leimannut maailmanhistoriallisesti ihmisten elämää); mutta heidän aviollinen rakkautensa ei ole historiallinen ilmiö. Kaikki ilmenevä on merkityksetöntä, sillä aviopuolisoille merkitystä on vain rakkauden kannalta, muusta näkökulmasta (siis objektiivisesti) tarkasteltuna se on turhaa. Sama pätee kristinuskosta”.
(Koottu) lainaus Soren Kierkegaard:in kirjasta ’Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus’

”Sallikaa minuna herätellä mieliinne kaksi kuvaa, tai pikemminkin kaksi tarinaa. Toinen on tuttu; Kaunotar ja Hirviö. Nuoren neidon, kuten muistatte, täytyi avioitua hirviön kanssa. Ja niin hän teki, suuteli tätä kuin miestä. Ja silloin, helpotuksekseen, peto muuttui komeaksi mieheksi ja kaikki kääntyi hyväksi. Toinen tarina kertoo miehestä, joka määrättiin kantamaan naamiota, naamiota, joka sai hänet näyttämään paljon kiltimmältä kuin hän todellisuudessa oli. Mies kantoi sitä kasvoillaan vuosia - ja kun hän vihdoin sai laskea sen alas, huomasi hän omien kasvojensa kasvaneen naamioon sopiviksi. Hänestä oli tullut hyvin kaunis. Se mikä oli alkanut tuskallisena toteuttaa, oli nyt tullut hänen todellisuudekseen. Nämä tarinat kenties (kuvainnollisesti tietenkin) auttavat minua selittämään sen mitä seuraavaksi haluan sanoa. Tähän mennessä olen yrittänyt kuvailla faktoja - mikä on Jumala ja mitä Hän on tehnyt. Nyt haluan puhua käytännöstä – siitä mitä meidän tulee tehdä. Mitä merkitystä kaikella tällä uskonnolla on?

Aloitetaan Isä meidän rukouksen ensimmäisistä sanoista Isä meidän: Tiedättekö mitä nuo sanat tarkoittavat? Ne tarkoittavat, peittelemättä, että asetat itsesi Jumalan lapsen asemaan. Suoraan sanottuna, että pukeudut Kristukseksi – että ”leikit” Kristusta. Tietysti, sillä sekunnilla, kun tajuat mitä sanat todella tarkoittavat, tajuat myös ettet ole Jumalan poika. Et ole kuten Jumalan Poika, jonka tahto ja tavoitteet ovat samat kuin Isän; olet vyyhti itsekeskeisiä pelkoja, toiveita himoja, kateutta ja omahyväisyyttä - ja kaikki tuhoon tuomittuja. Niinpä tuo, ’Kristukseksi pukeutuminen’, on kuin röyhkeä herja. Mutta mikä merkillisintä, Hän on käskenyt meidän leikkiä juuri tuota leikkiä.
Miksi? Mitä iloa siitä on, että leikkii olevansa jotain mitä ei ole?
No - jopa täysin arkisesti ajateltuna on kahdenlaista teeskentelyä. On huonoa teeskentelyä, sellaista jossa ihminen pettää, kuten silloin kun joku väittää auttavansa mutta ei tarkoituksellisesti autakaan. Mutta on myös hyvää teeskentelyä, sellaista minkä avulla ihminen venyy parempaan kuin mitä hänen alkuraaminsa antavat ymmärtää. Hetkinä, joina emme tunne halua olla ystävällisiä, otamme itseämme niskasta kiinni ja kaikesta huolimatta käyttäydymme ystävällisesti ja yleensä muutaman minuutin kuluttua huomaamme teeskentelyn kautta muuttaneemme omaa alkumielentilaamme suopeammiksi. Hyvin usein luonteen muuttaminen todellisuudeksi alkaa siitä, että ”leikkii” jo olevansa.

Haluan tehdä selväksi, että tämä Jumalan lasta leikkiminen ja pikkuhiljaa sellaiseksi muuttuminen ei ole yksi kristityn monista tehtävistä, eikä mikään erikoisharjoitus jonkin sortin kristittyjen ’huippuluokalle’, vaan se on kristinusko kokonaisuudessaan. Kristinuskolla ei ole mitään muuta tarjottavanaan kuin tuo yksi ainoa asia. Ja haluaisin vielä korostaa, että Jumalan lapseksi tuleminen eroaa tavallisesta ’moraalisuudesta’ ja ’hyvänä ihmisenä’ olemisesta.
Tavallinen käsitys kristillisyydestä (ennen kuin käsitämme todellisen kristillisyyden) on se, että asetamme itsellemme niin sanotun alku – tai peruspisteen; "oman tavallisen itsemme" kaikkine haluineen ja tavoitteineen ja tuota peruspistettä; ”itseä” analysoiden myönnämme jonkin muun - kutsutaan sitä vaikkapa moraalisuudeksi, hyväksi käytökseksi tai ’yhteisön parhaaksi – vaativan osansa tuolta tavalliselta itseltämme; osan, joka rohmuaa ”itsen” halujen ja tavoitteiden pöydästä. Pian ilmenee, että monet asiat, jotka ”itse” halusi, ovatkin ’vääriä’, joten luovumme niistä. Ja toisia, joita ”itse” ei halunnut, jotka kuitenkin liitämme elämäämme – kaiken aikaa toivoen, että täytettyämme kaikki vaatimukset rassukka-luonnolliselle-itselle jää vielä jonkinmoinen mahdollisuus, ja edes hetkinen aikaa elää omaa elämäänsä ja tehdä niitä asioita, joista todella pidämme. Olemme kuin rehellinen mies, joka maksaa veronsa. Hän maksaa kaiken, toivoen, että elämiseenkin jää jotain, sillä pidämme edelleen kiinni alkupisteestä, eli luonnollisesta, tavallisesta, itsestämme.
Niin kauan kuin ajattelemme näin, on tulos jompikumpi seuraavista: Me joko lyömme hanskat naulaan ja luovumme kilttinä olemisesta tai jatkamme ja tulemme hyvin, hyvin onnettomiksi. Toistan; hyvin, hyvin onnettomiksi, sillä jos yritämme tyydyttää kaikki ’hyvän ja moraalisen’, luonnolliselle itsellemme, esittämät vaateet, meille ei jää mitään mistä elää. Mitä enemmän kuuntelet ’hyvän ihmisen’ omaatuntoasi sitä enemmän ja enemmän se vaatii sinulta - ja luonnollinen itse, jota koko ajan riistetään, moukaroidaan ja näännytetään, tulee vihaisemmaksi ja vihaisemmaksi. Lopulta joko päätät kokeilusi olla ’hyvä ihminen’ tai sinusta tulee yksi niistä, jotka ’elävät toisille’ – narisevana, tyytymättömänä ja marttyyrinä, miettien miksei häntä arvosteta niin kuin pitäisi. Ja sen, jonka täytyy jakaa elämänsä tällaisen ihmisen kanssa valitsisi aivan varmasti mieluummin entisen, peittelemättä itsekkään kumppaninsa, kuin vihaisen, katkeran ’hyvän ihmisen’.

Kristitty tie on jotain aivan muuta: vaikeampi ja helpompi. Kristus sanoo ’ anna minulle kaikki’. En halua niin paljon aikaasi, niin paljon rahaasi enkä niin paljon työtäsi: Haluan sinut. En ole tullut kiduttamaan luonnollista ihmistäsi, vaan tappamaa sen. Puolikas ei riitä, en ole tullut karsimaan oksaa sieltä ja toista täältä, vaan kaatamaan koko puun. Ojenna tänne koko luonnollinen itsesi, kaikki halusi - niin viattomat, kuin vähemmän viattomat – koko asusi. Ja minä annan sinulle uuden minän vanhan tilalle. Annan sinulle Itseni, minun halustani tulee sinun halusi.
Paljon vaikeampaa ja paljon helpompaa kuin se mitä olemme yrittäneet tehdä ollessamme ’moraalisia ja hyviä’. Kristus itsekin kutsuu tietään sekä vaikeaksi, että helpoksi; ”ota ristisi” ja toisaalta ”minun ikeeni on sovelias ja kuormani keveä” - ja nyt ymmärrämme kuinka molemmat ovat samanaikaisesti totta.

Opettajat tietävät kertoa, että luokan laiskimmalla pojalla on lopulta kaikkien eniten työtä. He tarkoittavat tätä: Kaksi poikaa saa tehtävän geometriasta, toinen ahertaa ymmärtääkseen tehtävän, ja toinen, laiska, opettelee tehtävän ulkoa, tuolla hetkellä pelkän mieleen painamisen käydessä nopeammin. Mutta puoli vuotta myöhemmin molempien poikien valmistautuessa kokeeseen, se mikä vie laiskalta tunteja ja tunteja oppia on ymmärryksen hankkineelle pojalle muutamassa minuutissa selvää.
Näin on myös kristillisyydessä. On hirvittävää, lähes mahdotonta luovuttaa koko itsensä – toiveet ja suunnitelmat – Kristukselle, mutta sittenkin se on paljon helpompaa kuin se mitä yritämme tehdä ’hyvinä ihmisinä’.

Sallinette, että palaan takaisinpäin ja sanon uudestaan: Tämä on kaikki mitä kristinusko on, ei ole mitään muuta. On helppo sotkeutua luulemaan toisin. Kirkolla on paljon päämääriä – koulutus, rakennukset, lähetystyö, jumalanpalvelukset – mutta oikeastaan asia on paljon yksinkertaisempi; kirkon ainoa todellinen tehtävä on vetää ihmiset Kristuksen luokse, jotta he voisivat tulla pikku-Kristuksiksi.

Monia ärsyttää, että lainaan Herran sanoja ”olkaa te täydelliset”, aivan kuin he käsittäisivät sanojen tarkoittavan ”ellette ole täydellisiä, en auta teitä” – ja koska emme voi olla täydellisiä, tilamme on toivoton. Mutta en usko, että Herra tarkoitti asian siten, vaan luulen, että Hän tarkoitti sanansa seuraavasti: ”Ainoa apu minkä annan, on se, että teen teidät täydellisiksi. Saatatte haluta jotain vähemmän; mutta Minä en anna vähempää”.
Sallinette, että selitän. Lapsena minulla oli usein hammassärkyä ja tiesin, että jos kertoisin äidilleni hän antaisi minulle jotain, mikä helpottaisi kipua sen verran, että saisin nukutuksi yön yli. Mutta en kertonut äidilleni – en ainakaan ennen kuin kipu äityi sietämättömäksi. Ja syy miksi en kertonut oli tämä. En lainkaan epäillyt etteikö äitini antaisi minulle aspiriinia, mutta tiesin ettei se jäisi siihen; tiesin, että hän veisi minut hammaslääkäriin heti aamulla. En siis saanut häneltä mitä halusin, ilman, että saisin jotain enemmän, mitä en halunnut. Halusin välitöntä helpotusta kipuun, mutta en saanut sitä ilman, että äitini piti huolen siitä, että hampaani korjattiin perusteellisesti ja pysyvästi. - Ja tunsin nuo hammaslääkärit, tiesin, että he alkaisivat tonkia kaikkia muitakin hampaita, jotka eivät vielä edes vaivanneet. He eivät antaneet nukkuvan koiran olla, ja jos annoit heille pikkusormen he veivät koko käden!
Herramme on kuin hammaslääkäri. Lukuisat ihmiset lähestyvät Häntä jonkin, yhden määrätyn ongelman takia, mutta Hän ottaakin heidät pihteihinsä ja antaa perusteellisen käsittelyn.
”En koskaan ajatellut ryhtyä pyhäksi, halusin vain olla kelpo kaveri”
ja näin sanoessamme me kuvittelemme olevamme nöyriä. Suuri virhe. Tietenkään emme koskaan halunneet emmekä pyytäneet tulla sellaisiksi, joiksi Hän meidät tekee, mutta kysymys ei kuulukaan, mitä me itse kuvittelimme olevamme, vaan mitä Hän meistä halusi kun Hän teki meidät. Hän on keksijä, me olemme vain kone. Hän on maalari, me olemme taulu. Mistä me tiedämme, mitä Hän haluaa meistä tehdä. Huomatkaamme, että Hän on jo nyt tehnyt meistä jotain hyvin erilaista kuin olemme joskus olleet. Ennen kuin synnyimme, ollessamme äitiemme kohduissa, kuljimme läpi lukuisten eri muotojen. Oli hetki kun muistutimme vihannesta, toisena kalaa ja vasta paljon myöhemmin kehittyivät ihmisvauvan piirteet. Ja jos olisimme olleet tietoisina olentoina kaikissa noissa kehitysvaiheissa, uskallan väittää, että olisimme hyvinkin tyytyväisinä jääneet vihanneksiksi tai kaloiksi – ellei joku olisi halunnut tehdä meistä vauvoja. Luoja tunsi koko ajan suunnitelmansa ja päättäväisesti Hän vei sitä eteenpäin. Jotain samanlaista – joskin korkeammalla tasolla – on tapahtumassa nytkin. Saatamme olla tyytyväisiä ”tavallisen ihmisen ja kelpo kaverin” tilassamme, mutta päättäväisesti Luojamme ohjaa suunnitelmaansa eteenpäin. Prosessissa pysähtyminen ei ole nöyryyttä, se on pelkuruutta ja laiskuutta. Prosessiin alistuminen ei ole pöyhkeyttä tai suuruudenhulluutta; se on kuuliaisuutta.

Hyviä – vaiko uusia ihmisiä?
Hän tarkoitti mitä sanoi. Ne, jotka antavat itsensä Hänen käsiinsä tulevat täydellisiksi, kuten Hän on täydellinen – täydellinen rakkaudessa, viisaudessa, ilossa, kauneudessa ja kuolemattomuudessa. Muutos ei valmistu tämän elämä aikana, koska kuolema on tärkeä osa ”hoitoa”. Kuinka pitkälle muutos kunkin kohdalla ehtii ennen kuolemaa on yksilöllistä. Todellista kristillisyyttä (sen määrää) on oikeutettua mitata ulkoisista merkeistä ”hedelmistään puu tunnetaan”, toisaalta on muistettava, että myös kristillisyys, tai ainakin kristillisyyteen kääntyminen on prosessi.
Vastakohtana hedelmille ja hedelmille; erottaakseni ’hyvän ihmisen’ kristitystä, kutsun Kristusta ’uuden ihmisen’ prototyypiksi, joskin Hän on paljon enemmän kuin vain ennakkotapaus, Hän ei ole vain uusi ihminen, yksi lajitoveri toisten joukossa, vaan Hän on nimenomainen (the) uusi ihminen, jonkalaisiksi me muut kristilliseen prosessiin alistumalla tulemme.”
Vapaa ja lyhennelty käännös C.S Lewis:in kirjan ’Mere Christianity’ (Paljas Kristinusko) luvuista 7-10

”Kaikella on aikansa, aika istuttaa, ja aika repiä maasta, aika nauraa ja aika tanssia, syleillä ja olla erossa, aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen” kirjoitti Salomon vanhana miehenä. (Saarnaaja 3) ja viisaasti jatkoi ”Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi ja asettanut iäti jatkumaan”, sillä puhe muutoksesta on hämmentävää; ”mitä hyötyä on vaivannäöstä sille, joka työtä tekee?” vaikka se tulisikin vanhan miehen suusta, joka elämisen muutoksen tuntee. Vain ikuisuus on rakentavaa. Vanhuuden viisaus häämentävää. Vain viisaus ikuisuudesta on kohottavaa. Niinpä jos ihmisessä on jotain ikuista, sen on oltava olemassa ja käsillä kussakin ihmiselämän muutoksen vaiheessa. Jos siis ihmisessä on jotain ikuista, keskusteluun on tultava eri sävy. On sanottava, että on jotain, jonka aika on aina, jotain mitä ihmisen on tehtävä koko ajan, kuten yksi apostoleista sanoo; meidän on kiitettävä Jumalaamme joka hetki. Sillä se minkä aika on aina on huomioitava pysyvänä osana jokaisen ajallisen, pois kulkeutuvan elämänvaiheen rinnalla. Ikuisuus on aina. Ikuisuudella ei ole aikaa, se muokkaa ajan muutokset oman halunsa mukaan, suostuen siihen, että myös ajalliset asiat ansaitsevat huomionsa.
”Yksi on tehtävä, toista unohtamatta”. Siinä järjestyksessä, että kun ikuiset asiat on ensin tehty, ei muita asioita tule laiminlyödä”
Vapaa lainaus ja käännös Soren Kierkegaardin kirjasta ’Purity of heart is to will one thing’ (Sydämen puhtaus on haluta yhtä asiaa).