ETNISET GENEETTISET INTRESSIT

TÄRKEÄ hieno kirjoitus, pelastettu (hautautumiselta) hommafoorumista. Kirjoittaja ”henkipatto” 30.05.2009, 18:36:47

Frank Salter on australialainen politiikan tutkija, joka kirjassaan On Genetic Interests popularisoi ihmisen sosiaalisen evoluution teoriaa, sekä tarkastelee ihmisyhteisöjä ja niiden järjestäytymistä sosiobiologisesta näkökulmasta. Alla on mukautettu suomennos Jared Taylorin American Renaissance -sivustolle kirjoittamasta kirjaesittelystä. Kirjoituksessa käytetään termejä, joiden merkitys on hyvä selittää etukäteen, jotta teksti olisi helpompaa sisäistää.

Adaptiivisuus tarkoittaa eliön (tässä tapauksessa ihmisen) rakenteellisten tai toiminnallisten ominaisuuksien voimaa edistää sen selviytymistä ja ennen kaikkea lisääntymiskykyä. Ominaisuuden tekee siis adaptiiviseksi sen lisääntymis- ja selviytymiskykyä lisäävä vaikutus.

Kelpoisuus on “perinnöllisyystieteessä yksilön tai genotyypin suhteellinen kyky saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Kelpoisuuteen kuuluvat siis kyky säilyä elossa lisääntymisikään asti, lisääntymiskapasiteetti ja jälkeläisten hedelmällisyys. Kelpoisuus on suhteellinen käsite, jossa yksilöä tai genotyyppiä verrataan populaation keskiarvoon tai muihin yksilöihin tai genotyyppeihin.” (Biologian sanakirja, Otava)

Kirjoituksessa käytetty termi “etninen ryhmä” viittaa lähinnä yhteisen syntyperän omaavaan, konsentriseen joukkoon, kuten heimoon, alueelliseen populaatioon tai maantieteelliseen rotuun.

---------------------------------------------------------------

Mitä olemme velkaa kansallemme

Mitä on geneettinen intressi?

Darvinistisen teorian mukaan kaikkien elävien olentojen tavoitteena on tehdä lisää kopioita omaleimaisista geeneistään. Tämä näkyy selkeimmin vanhempien omistautumisessa lapsilleen; kuten tohtori Salter kirjoittaa, “Geneettisen jatkuvuuden tärkeys on päämäärä itsessään, niin ihmisillä kuin muillakin eläimillä.” Evolutiivisesta näkökulmasta, “yksilön geenien monistaminen on elämän raison d'être.” Tämä on elävien olentojen perimmäinen tavoite, ja kaikki muut tavoitteet ovat sille alisteisia.

Eräs tärkeä käsitteellinen läpimurto On Genetic Interests -kirjassa on tunnustaa lojaalisuuden omalle etniselle ryhmälleen olevan biologisesti juuri niin pätevä kuin lojaalisuus omalle lapselle. Tämä siitä syystä, että jokainen etninen ryhmä toimii jäsentensä omaleimaisten geenien varastona, aivan kuten lapset ovat vanhempiensa geenien kantajia. Lapset ovat heidän vanhempiensa geenien keskittyneitä varantoja, mutta yksilön etninen ryhmä on huomattavasti suurempi, vaikkakin “laimeampi”, varanto samoja geenejä. Ottaen huomioon useimpien etnisten ryhmien koot, ne ovat varastoja paljon suuremmille määrille sen jäsenten omaleimaisia geenejä kuin omat lapset ovat, ja siitä johtuen etnisillä ryhmillä on teoreettisesti jopa suurempi geneettinen vaade lojaalisuudelle kuin omilla lapsilla on.

Etninen ryhmä on laajennettu perhe. Mitä suurempi etninen ryhmä on, sitä suurempana varantona jäsentensä omaleimaisille geeneille se toimii, joten sen jäsenillä on intressinsä heidän lukumääränsä kasvattamisessa, tai ainakin vakiona pitämisessä. Kutistuva etninen ryhmä on kuin perhe, jonka jäsenet kuolevat pois – kumpikin tilanne kuvaa geneettisten intressien häviötä.

Tri. Salter huomauttaa, että etniset ryhmät voivat olla geneettisesti niin etäisiä, että satunnaiset, saman etnisen ryhmän jäsenet ovat läheisiä sukulaisia verrattuna toisen etnisen ryhmän jäseniin. Etninen lojaalisuus voi täten olla perhelojaalisuuden jatke. Australian aboriginaalit ja mbuti pygmit, esimerkiksi, ovat juurikin niin etäisiä geneettisesti kuin kaksi etnistä ryhmää voi olla. Kumman tahansa etnisen ryhmän kaksi satunnaista jäsentä ovat – verrattuna toisen ryhmän jäseniin – geneettisesti niin läheisiä, että he vastaavat miltei identtisiä kaksosia. Verrattuna Australian aboriginaaleihin, ovat kaikki mbuti pygmit keskenään niin samankaltaisia geneettisesti, etteivät varsinaiset identtiset mbuti-kaksoset ole – suhteellisesti - sen läheisempiä kuin kaksi satunnaista mbutia.

Kun vanhemmat etäisistä etnisistä ryhmistä tekevät lapsia yhdessä, se voi johtaa yllätyksellisiin tuloksiin. Genetiikan sääntöihin kuuluu, että lapset kantavat aina puolet kummankin vanhemman geneettisestä materiaalista. Kuitenkin silloin, kun vanhemmat ovat samasta etnisestä ryhmästä, heillä on useita yhteisiä, omaleimaisia geenejä, joten heidän lapsensa kantavat oikeastaan enemmän kuin puolet molempien vanhempien omaleimaisista geeneistä. Tässä mielessä samasta sukuperästä polveutuvat vanhemmat, joilla on useita yhteisiä, omaleimaisia geenejä, ovat lähempää sukua lapsilleen – yhteisten geenien lukumäärää ajatellen – kuin geneettisesti etäiset vanhemmat ovat.

Jos Australian aboriginaali ja mbuti saisivat lapsen, kumpikin vanhempi olisi geneettisesti lähempää sukua jokaiselle oman etnisen ryhmänsä jäsenelle, kuin omalle lapselleen. Täysin tuntemattomat ihmiset olisivat läheisempää sukua kuin lapsi, ja puhtaasti geneettisestä näkökulmasta heillä olisi suuremmat vaateet perhelojaalisuudelle.

Useimmat etniset ryhmät eivät kuitenkaan ole yhtä etäisiä keskenään kuin aboriginaalit ja mbutit. Samat periaatteet kuitenkin pätevät. Kahden toisilleen etäisen etnisen ryhmän jäsenen liitto tuottaa lapsia, jotka ovat suhteellisesti geneettisiä muukalaisia vanhemmilleen.

Kuinka nämä havainnot sopivat yhteen sen kanssa, että geneettistä variaatiota on enemmän rodullisten ryhmien sisällä kuin niiden välillä? Richard Lewontin huomautti kuuluisasti, että jos ihmisten täysi geneettinen variaatio kuvataan luvulla 100, niin 85-90 prosenttia siitä variaatiosta esiintyy populaatioryhmien sisällä ja vain 10-15 prosenttia on omaleimaista variaatiota, joka ei ole kaikille ryhmille yhteistä.

Tämä vain korostaa tuon 10-15 prosentin tärkeyttä. Me jaamme hiiren kanssa 90 prosenttia geeneistämme, mutta yhden etnisen ryhmän sisällä on enemmän geneettistä vaihtelua kuin millä eroamme hiirestä. Kuitenkin kaikki ihmiset ovat ilmeisesti lähempää sukua toisilleen kuin hiirille – he ovat identtisiä kaksosia verrattuna hiiriin. Niissä pienissä geneettisissä eroissa juuri ne tärkeät erot ovat, ja näiden pienten erojen kohdalla toteutuu se, että kaikki mbutit ovat käytännössä identtisiä kaksosia verrattuna aboriginaaleihin.

Lojaalisuus omalle etniselle ryhmälle vastaa lojaalisuutta omalle perheelle. Sen vuoksi, jos maahanmuutto korvaa osan alkuperäisestä etnisestä ryhmästä muukalaisilla, niille alkuperäisille jotka jäävät jäljelle, tämä geneettinen muutos tarkoittaa henkilövaihdosta sukulaisista muukalaisiin. Se kuinka voimakas tämä vaikutus voi olla, riippuu tulokkaiden geneettisestä etäisyydestä.

Tohtori Salter tekee tässä hämmästyttävän vertailun, jonka hän kehitti marraskuun 2002 artikkelissaan Population and Environment -julkaisulle ja josta tehtiin yhteenveto helmikuun 2003 AR:n julkaisussa. Hän toteaa englantilaisten ja tanskalaisten olevan sukua toisilleen, mutta silti geneettisesti erillisiä. Jos 10 000 tanskalaista ottaisi 10 000:n englantilaisen paikan, se olisi geneettisten intressien menetys jäljelle jääneille englantilaisille, koska englantilaisten omaleimaiset geenit tulisivat korvatuiksi vieraan etnisen ryhmän omilla. tri. Salter laskee kuinka suuri menetys olisi: niin monta englantilaista geeniä häviäisi, että se vastaisi 167 alkuperäisväestön lapsen tai sisaruksen poistamista populaatiosta. Luku on sama lapsille ja sisaruksille, koska henkilön geeneistä sama määrä – 50 prosenttia – on tämän lapsella tai sisaruksella. Geneettisten intressien menetys voitaisiin myös laskea vastaavan 167 x 2 = 334 serkkua, veljenpoikaa tai tätiä. Koska englantilaisten geenipooli on varasto englantilaisten yhteisille geeneille, jotka tekevät heistä uniikkeja, tämä 167:n sisarusvastineen menetys olisi geneettisten intressien menetys kaikille englantilaisille.

Menetys sisarusvastineina on paljon suurempi, jos englantilaisia tulee korvatuksi etäisemmillä etnisillä ryhmillä. Jos tanskalaisten sijasta 10 000 bantua korvaisi 10 000 englantilaista, vastaisi se geneettisesti 10 854:n lapsen tai sisaruksen menetystä. Kuten tri. Salter selittää, “Jotkut etniset ryhmät ovat geneettisesti niin erilaisia, että ne käyvät omaleimaisten geenien negatiivisista varannoista.” Tämä vaikutus toimii molempiin suuntiin: jos 10 000 englantilaista korvaisi 10 000 bantua, bantujen geneettisten intressien menetys olisi yhtä suuri.

Tri. Salter tekee väistämättömän johtopäätöksen:

“Jokin hyväntekeväisyyden tai sankaruuden teko, jolla englantilainen estäisi 10 000:n englantilaisen henkilövaihdon 10 000:lla tanskalaisella, olisi adaptiivista, vaikka teon hintana olisi altruistin henki ja kaikki mahdollisuudet perustaa perhe (ainakin alle 167:n lapsen perhe), koska tämä säästäisi altruistin 167:n lapsen vastineen. Paljon suuremman uhrauksen oikeuttaisi henkilövaihto 10 000:lla bantulla, koska geneettinen etu on noin 65 kertaa suurempi; satunnaiset englantilaiset ovat miltei yhtä läheistä sukua kuin vanhempi ja lapsi, verrattuna englantilaisten ja bantujen väliseen sukulaisuuteen.”

Tri. Salter menee pitemmälle:

“Geneettinen etäisyys englantilaisten ja bantujen välillä on niin suuri, että kilpailu heidän välillään tekisi ryhmänsisäisestä altruismista satunnaisten englantilaisten välillä (tai satunnaisten bantujen välillä) melkein yhtä adaptiivista kuin vanhemman ja lapsen välinen altruismi... Täten englantilaiselle hengen tai omaisuuden vaarantaminen vastustaessaan kahden bantun maahanmuuttoa Englantiin vaikuttaisi adaptiivisemmalta kuin saman riskin ottaminen pelastaakseen yhden lapsistaan hukkumiselta...”

Vaikka tämä päätelmä voi kuulostaa äärimmäiseltä, se on geneettisestä näkökulmasta perusteltu.

Kuten tri. Salter selittää, maahanmuutto ei vaikuta olevan henkilövaihtoa, koska alkuperäisasukkaita ei suoraan eliminoida uusien tulokkaiden tieltä. Siitä huolimatta pitkäaikainen vaikutus on suoraa henkilövaihtoa, koska jokainen maailman kolkka tulee lopulta saavuttamaan kantokykynsä rajan. Siinä tilanteessa 10 000:n bantun (ja heidän jälkeläistensä) läsnäolo tarkoittaisi sitä, ettei Englanti sen lisäksi kykenisi ylläpitämään vastaavaa määrää englantilaisia. Bantujen maahanmuutto näkyisi tällöin todellisessa muodossaan – englantilaisten eliminointina.

Maahanmuuton vaikutukset ovat vielä pahemmat, jos tulokkaat ovat heikkoja tuotteliaisuudeltaan ja vetävät alas alueen kantokykyä. Mitä suurempi määrä bantuja, sitä nopeammin Englanti saavuttaisi rajansa kyvylleen ylläpitää populaatiota, ja bantujen taakse jätettyjen englantilaisten lukumäärä olisi vielä suurempi.

Toisaalta hyvin tuotteliaat maahanmuuttajat voivat olla geneettinen virike vastaanottavalle maalle. Zimbabwen valkoiset maanviljelijät olivat muukalaisia ja heidän läsnäolonsa oli geneettinen menetys mustalle alkuperäisväestölle. He kuitenkin nostivat Zimbabwen tuottavuutta niin paljon, että huomattavasti suurempi määrä mustia kykeni elämään ja lisääntymään kuin muutoin oli mahdollista. Valkoisten karkottaminen palvelee Zimbabwen mustien lyhytaikaisia intressejä, mutta heidän menetyksensä tarkoittaa sitä, että maa voi ylläpitää huomattavasti vähemmän mustia – selkeä geneettinen menetys mustille. Toivottaa tervetulleeksi tietty määrä erittäin tuotteliaita muukalaisia palvelee tuottamattomien ihmisten geneettisiä intressejä.

Nykyään tietysti useimmat maahanmuuttajat lähtevät rappeutuvista yhteiskunnista menestyviin yhteiskuntiin ja ovat vähemmän tuotteliaita kuin isäntäväestö. Kuten tri. Salter kirjoittaa, “Kun yhteiskunta on puoleensavetävä vaurauden tai vakauden vuoksi, etnisen ryhmän suhteellinen kelpoisuus heikkenee nopeasti muun maailman tulviessa sisään.” Alkuperäisasukkaat tulevat sekä vaihdetuiksi että näkevät yhteiskuntansa laadun heikkenevän.

Tämän vuoksi, ennen biologian huomiotta jättävien ideologioiden voittokulkua, etniset ryhmät ovat aina suojelleet kotimaitaan kateellisesti. Populaatio voi taantua lukumäärällisesti ja siitä huolimatta toipua myöhemmin, jos se omistaa yksinoikeudella territorion. Lukumäärällinen taantuma territorion menetyksen kera – tai vain varsinainen territorion menetys muukalaisten maahanmuuton seurauksena – voi johtaa korvaamattomaan tuhoon. Tri Salter kirjoittaa, että “kaiken menneisyyden ihmiskokemuksen aikana, ja vielä tänäkin päivänä, territorion kontrollointi on kallisarvoinen resurssi etnisten geneettisten intressien ylläpitämisessä pitkällä tähtäimellä.” Tämän takia “maahanmuuttopolitiikka useimmissa yhteisöissä useimpina aikoina on koostunut kaikenkattavasta kiellosta.” Geneettisestä näkökulmasta maahanmuuttajat eivät eroa aseistetuista maahantunkeutujista.
Käytännöllisesti katsoen kaikki ihmiset tunnustavat perhelojaalisuuden legitimiteetin, mutta monet tuomitsevat ryhmälojaalisuuden – ainakin valkoisten keskuudessa. Jotkut näistä ihmisistä väittäisivät kulttuurin olevan perimmäinen arvo biologisen jatkuvuuden sijaan. Tämä on kuitenkin väärä erittely, kuten tri. Salter huomauttaa: “Voimme hahmottaa geenimme fenotyyppisesti mitattuina: yhteisen verenperinnön, perheen, tutun ulkonäön ja käyttäytymisen muodossa. Tämänkaltaisten ominaisuuksien arvostaminen tarkoittaa niihin vaikuttavien geenien arvostamista.”
Älykkyys, persoonallisuus ja ulkonäkö ovat sidottuna läheisesti geeneihin, ja tietyt ominaisuudet katoavat omaleimaisten geenien mukana. Sen vuoksi, kuten tri. Salter kirjoittaa, “Ryhmän geneettiset intressit seuraavat kulttuurisia arvoja”, joten etnisen ryhmän geenien säilyttäminen säilyttää sen kulttuuria.
Niin kulttuurisessa kuin laajassa geneettisessä mielessä, henkilön etnisen ryhmän voidaan sanoa ansaitsevan jopa suuremman lojaalisuuden kuin hänen perheensä, aina kun etninen ryhmä on uhattuna. Jos miehen perhe hävitetään, se on suuri henkilökohtainen tragedia. Jos kuitenkin hänen koko heimonsa häviää, sen mukana katoaa suurempi määrä hänen geenejään kuin hän koskaan voisi tuottaa lapsien muodossa. Sen mukana myös katoaa etnistä ryhmää määrittävä kulttuuri ja kansantavat. Tässä mielessä kulttuurinen ja etninen sukupuutto on äärettömästi kauheampaa kuin oma tai perheen kuolema.

Homogeeniset yhteisöt

Huolimatta paljon puhutusta yhteiskuntien “monimuotoisuuden” tavoiteltavuudesta, useimmat ihmiset haluavat elää kaltaistensa keskuudessa. Jos heidän täytyy elää monietnisessä yhteiskunnassa, he haluavat olla osa sitä enemmistöpopulaatiota, joka leimaa kansallisen kulttuurin ja elämäntavan.
Tri. Salter osoittaa homogeenisyyden edut. Ensiksi, se on todennäköisesti välttämätöntä kestävien instituutioiden kehittämiselle. Kuten John Stuart Mill huomautti, “Vapaat instituutiot ovat miltei mahdottomia eri kansallisuuksista koostuvassa maassa.” Tämä johtuu siitä, että kun yhteiskunta koostuu “kansasta ilman yhteishenkeä ... sitä yhtenäistä yleistä näkemystä, joka on välttämätön edustuksellisen hallinnon toiminnalle, ei voi olla.”
Vapaus lepää sellaisten instituutioiden kuin lain, sananvapauden ja tasavaltalaishallinnon päällä - instituutioiden, jotka vaativat luottamusta kansan parissa, eivätkä todennäköisesti synny sekalaisissa, keskinäisesti epäluuloisissa populaatiossa. Tri. Salter toteaa, että homogeenisten populaatioiden muodostamat kestävät instituutiot voivat jatkaa toimintaansa jopa erilaisten ryhmien maahanmuuton jälkeen, mutta hän arvelee, että silloin kun vaalit taantuvat rodullisiksi väestönlaskuiksi ja sananvapaus uhrataan “sensitiviteetin” nimissä, monikultturismi lopulta uurtaa perustukset parhaimpienkin instituutioiden alta.Tri.
Salter myös huomauttaa, että hyvinvointipolitiikka on avokätisintä homogeenisissä yhteiskunnissa, ja että liberaalitkin tutkijat myöntävät sen mahdollisesti johtuvan ihmisten suuremmasta halusta myöntää avustuksia vieraille, jotka ovat heidän kanssaan samankaltaisia. Esimerkiksi Moskovassa kerjäläisten kerrotaan saavan eniten almuja oman etnisen ryhmänsä jäseniltä. Ihmiset yleisesti vastustavat sosiaaliavustuksia, jotka tukevat selvästi erilaisten ihmisten hillitöntä lisääntymistä. Luonnollisesti heidän pitäisi; geneettisestä näkökulmasta se on kollektiivista aisankannattajuutta.
Jopa muutoinkin kuin suorien sosiaalitukien kohdalla, koska niin suuri osa modernin hallinnon toimista liittyy tulonsiirtoihin ryhmältä toiselle, ihmiset kannattavat todennäköisemmin hallitusta, jos he uskovat avustuksien menevän etniselle sukuväelle muukalaisten sijaan. Yksityisellä tasolla, kansalaiset myös todennäköisemmin luovuttavat verta, tukevat kouluja, lahjoittavat puistoille ja tekevät vapaaehtoistyötä, jos he tietävät oman ryhmänsä jäsenten hyötyvän. Vähemmän tuotteliaat vähemmistöt sen sijaan hyötyvät suuresti varakkaista yhteiskunnista, jotka tarjoavat avustuksia kaikille etnisestä alkuperästä riippumatta.
Maahanmuutosta syntyvät monikulttuuriset yhteiskunnat aiheuttavat monia ongelmia isäntäpopulaatiolle. “Evolutiivisesta näkökulmasta,” tri. Salter kirjoittaa, “monet kollektiiviset hyödykkeet moderneissa [sekalaisissa] yhteiskunnissa toimivat mahdollisuutena valistuneeseen vapaamatkustamiseen.” Maahanmuuttajat hyötyvät kouluista, sairaaloista, puistoista, museoista ja valtakunnallisesta infrastruktuurista, joihin he eivät ole myötävaikuttaneet, ja joita heidän omat etniset ryhmänsä eivät ehkä pystyisi kehittämään tai ylläpitämään. Alkuasukkaat väheksyvät tätä, mutta tri. Salter huomioi, että “monikulttuuriset hallintojärjestelmät levittävät moderneja rituaalisen indoktrinaation muotoja kukistaakseen etnisen monimuotoisuuden aiheuttamat, synnynnäiset syrjintäreaktiot, ainakin etnisten enemmistöryhmien kohdalla.” Sen seurauksena “länsimaisissa valtavirtayhteiskunnissa enemmistöjen etniset strategiat ovat melkein kadonneet ja vapaamatkustaminen on pääasiassa hallitsematonta.”
Monet monikulttuuriset yhteiskunnat jopa rohkaisevat vähemmistöjä asettumaan liikekannalle nimenomaan poimiakseen avustuksia enemmistöltä. Monet enemmistön jäsenet päätyvät epäilemään hallitusta, joka toimii vastoin heidän geneettisiä intressejään, ja tri. Salter löytää todisteita siitä, että yleinen altruismi vähenee yhteiskunnan tullessa sekalaisemmaksi; ihmiset tekevät mieluummin hyviä tekoja etnisille heimolaisilleen kuin etäisille etnisille ryhmille.

Valtion rooli

Kuinka etnisen ryhmän tulisi säilyttää geneettisiä intressejään? “On syytä ajatella ,” tri. Salter kirjoittaa, “että populaation olisi viisasta suojella sen kallisarvoisinta kollektiivista intressiä – etnisen ryhmän kantamia, omaleimaisia geenejä – voimakkaimmalla keinolla mitä on.” Voimakkain keino on tottakai valtion voima. Ja kuitenkin, miltei kaikki hallitukset ovat epäonnistuneet tässä suhteessa, koska “yksikään valtio ei ole vielä luotettavasti pitänyt lupaustaan adaptiivisena etnisenä ryhmästrategiana.”
Tiettynä aikana kansallisvaltiot muodostuivat ennen kaikkea etnisistä ryhmistä ja puolustivat geneettisiä intressejä. Kansallisvaltiot toimivat luonnonmukaisesti kansalaisten eduiksi kokemansa suhteen, puolustaen kansallista territoriota invaasiota vastaan, aseistettua tai ei. Tri. Salter toteaa, että “kansallisvaltio toimii ammoisen lauman ja heimon psykologisena korvikkeena,” ja että “kansallisen identiteetin ja mobilisoinnin poliittinen retoriikka on täynnä sukulaisuuden metaforia, kuten perustajaisät, äitimaa ja veljeskunta.” Mikään muunlainen vetoomus ei voi saada aikaan samanlaista omistautumista tai uhrautuvuutta.
Tri. Salter lisää, että nykyajan mittapuulla kansallisvaltiot olivat avoimesti ksenofobisia: “Entisaikaan etnosentrinen kulttuuri on useimmiten ollut adaptiivista. Indoktrinaatio on voimakas strategia etnosentriseen ajatteluun rohkaisemiselle - strategia, jolla johtajat saavat mobilisoitua yhteisön maanpuolustukseen.” Mobilisointi voi mennä liian pitkälle ja johtaa aggressiiviseen sotaan, joka haaskaa ihmishenkiä, vaikka territorio kasvaisikin. Jonkinasteinen nationalismi on kuitenkin välttämätöntä kansalle, jotta se ylläpitäisi itseään.
Valtion ongelma, kuten tri. Salter asian näkee, on se, että “nyky-yhteiskunnissa, etenkin länsimaisissa, ei ole olemassa mitään mekanismia kulttuuristen eliittien lojaalisuuden takaamiselle.” Massamaahanmuutto, jonka käytännössä kaikkien valkoisten kansojen hallitukset ovat väestöilleen tyrkyttäneet, on törkein petollisuuden teko. Kuten tri. Salter selittää:
“Tämä kääntää valtion roolin kansan perimmäisen intressin puolustajana kyseisen intressin viholliseksi. Kansa menettää historiallisen sijoituksensa kansallisvaltioon, joka on tehokkaasti kaapattu yksityisiä tarkoitusperiä varten. Globalismi voi täten viedä etnisiltä ryhmiltä niiden tehokkaimman keinon edistää etnisiä intressejä.”
Valtio, jonka tulisi puolustaa geneettisiä intressejä, aktiivisesti haihduttaa sitä nykyään ja lakkaa ansaitsemasta lojaalisuutta: “Henkilön tuskin olisi adaptiivista vaarantaa oma tai poikansa henki sellaisen valtiokoneiston puolustamiseen, joka johtaa kansan vaihto- tai alistamistoimia.” Tosiaan, kuten tri. Salter selittää, “kansalaisten olisi oikeutettua, adaptiiviseen utilitaristiseen etiikkaan nojaten, reformoida tai hajottaa valtionsa ja rakentaa uudet, joiden etninen koostumus ja hallitusmuoto palvelisi paremmin heidän geneettistä selviytymistä.”
Vaikka monet kansallisvaltiot perustettiin menneisyydessä ainakin implisiittisesti tietyn kansan puolustamiseksi ja hyötymiseksi, ei miltei mikään niistä ole ollut eksplisiittinen asian suhteen. Israel on siinä poikkeuksellinen, että se on vannoutunut kotimaa juutalaisille, mutta jopa sekin on epäonnistunut estämään ei-juutalaisten maahanmuuton. Tri. Salter kirjoittaa, että biologiaan perehtyneen etnisen ryhmän tulisi rakentaa valtio eksplisiittisesti etnisen hallintojärjestelmän ympärille: “Etninen hallintojärjestelmä korjaisi joitakin perinteisen kansallisvaltion heikkouksia. Olemassa olevat hallintojärjestelmät ovat rajoittuneet välillisten intressien suojelemiseen. Mutta perimmäinen intressi ei ole onnellisuus, eikä vapaus, eikä yksilöllinen elämä itsessään, vaan geneettinen selviytyminen. Asioista tieteellisesti perillä oleva hallintojärjestelmä, joka ottaa kansan intressit vakavasti, ei voi jättää huomioimatta heidän geneettisiä intressejään.” Tämänlainen etninen valtio olisi ennen kaikkea sopimus, johon kansa on liittynyt jälkeläistensä nimissä.
Tri. Salterin mukaan oikeus elää etnisessä valtiossa on yhtä tärkeä ihmisoikeus kuin mikä tahansa muukin: “Kuten vapaus perustaa perhe, on jokaisen etujen mukaista saada etniset intressinsä turvattua valtiovallan toimesta ja olla vapaa sijoittamaan etniseen ryhmäänsä myötävaikuttamalla kollektiivisiin hyödykkeisiin, jotka on tehty vapaamatkustajien pitäviksi.” Etnisistä valtioista muodostuneen maailman ei tarvitse olla vihamielinen. Päinvastoin, jokainen valtio tunnustaisi jokaisen muun ryhmän geneettisten intressien validiteetin ja voisi tehdä yhteistyötä keskinäisten etujensa edistämiseksi. Maahanmuutto ja geenien korvaaminen toisilla loppuisi. Kuten tri. Salter toteaa, maahanmuuttopolitiikka vastaa ohjaavaa evoluutiota minkä tahansa territorion kohdalla, koska se suosii tiettyjen geenien monistamista toisten kustannuksella. Tässä mielessä jokainen territorio ohjaisi omaa evoluutiotaan.
Etninen eristäytyminen on ilmeisesti tavoiteltavaa valtioille, jotka haluavat kääntää selkänsä monikulttuurille, mutta tri. Salter ehdottaa federalismia niissä tapauksissa, joissa etnisiä ryhmiä ei voida eritellä toisistaan. Heikko kansallinen hallinto voisi ottaa vastuun maanpuolustuksesta ja ulkomaansuhteista, jättäen kaiken muun, kuten maahanmuuttopolitiikan, paikallisille viranomaisille.

Raiteiltaan suistuminen

Minkä takia etninen lojaalisuus on viime vuosikymmeninä saatettu huonoon valoon, kun taas perhelojaalisuus – joka perustuu samoihin geneettisiin intresseihin – tunnustetaan legitiimiksi? Tri. Salter ei ole varma, mutta toteaa, että “perheet edustavat niin korkeaa ja varmaa jäsentensä omalaatuisten geenien keskittymistä, että synnynnäiset psykologiset mekanismit ovat kehittyneet seuraamaan ja suojelemaan sitä perimmäistä intressiä ... Tämä ei ole tapahtunut heimon kohdalla.” Miksi ei? Meidän kehityksemme on tapahtunut perheittäin jo ennen kuin olemme olleet täysin ihmisiä, ja kun meistä tuli täysin ihmisiä, heimositeet olivat niin tiiviit, ettei todellisia mahdollisuuksia toimia toisten etnisten ryhmien geneettisten intressien eduksi ollut, suora maanpetos pois lukien. Heimolojaalisuudet ovat siten heikommat ja helpommin horjutettavissa. Kuten tri. Salter selittää, “Teollisen yhteiskunnan uutuus on ollut taipuvainen irtaannuttaa sosiaaliset mallit etnisistä intresseistä.” Samaan aikaan “nykyaikaiset indoktrinaatiotekniikat, eritoten universaali kasvatus ja massamedia, ovat taipuvaisia hajottamaan etnistä solidaarisuutta, aiheuttaen sen, että altruismia suunnataan geneettisesti etäisiin yksilöihin.” Lopputuloksena on, että “vaikka ihmiset ovat varustettuja potentiaalilla sekä perhe- että etnisiin tunteisiin, ihmiset eivät ole niin vaistomaisesti varustettuja tunnistamaan ja suojelemaan etnisiä geneettisiä intressejä anonyymien massayhteiskuntien evolutiivisesti uudessa maailmassa.” Siispä suurin osa valkoisista ei ulota lojaalisuuttaan lähisukulaisten ulkopuolelle. Kuten tri. Salter asian muotoilee, “He oikeastaan jättävät etnisen geneettisen pääomansa sattuman – luonnon oikkujen ja kilpailevien ryhmien hyvän tahdon – varaan.”
Yksi tuhoisimmista ideologisista nykytaktiikoista on yrittää vakuuttaa kansa siitä, että se on “tunnustuksellinen” tai “universaali” kansakunta, eikä tarvitse biologista jatkuvuutta. Kuten tri. Salter selittää: “Sillä käytännössä pyritään saamaan etniset enemmistöt rappiostaan piittaamattomiksi tai sokeiksi.” Hän jatkaa:
“Käsitteellinen kansakunta ei kykene periaatteelliseen puolustautumiseen etnistä syrjäyttämistä vastaan. Tämä doktriini on yhtä patologinen kuin ajatus perheestä, joka ei anna vanhempien näyttää mieltymystään omiin lapsiinsa.”
Tri. Salter toivoo, että laajempi tuntemus geneettisistä intresseistä tulee johtamaan järkevimpiin poliittisiin linjauksiin. Hän väittää, että lukuun ottamatta vahvaa halua suojella lähintä perhettään, ihmisellä ei ole kovin vahvoja vaistoja suojella geneettisiä intressejään, ja että “mekanismeista etnisten ryhmien tunnistamiseen ja niihin sijoittamiseen on tullut riittämättömiä ja usein suoranaisesti epäadaptiivisia.” Hän huomauttaa, että ihmisillä on geneettiset intressit, olivat he niistä sitten tietoisia tai eivät, ja että ihmisiä voidaan joutua valistamaan siitä, missä heidän todelliset intressinsä ovat. Hän kuitenkin myöntää, että “geneettisten intressien sisällyttäminen yhteiskuntateoriaan tulee olemaan suuri hanke ...”